Ihmiset

Kontuwiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ihmiset (engl. Men – isolla alkukirjaimella kun puhutaan ihmisistä kansana, pienellä alkukirjaimella men voi viitata minkä tahansa kansan miehiin) ovat Ilúvatarin lapsista nuoremmat, joille haltiat siksi antoivat nimen atani (quenyaksi) tai edain (sindariksi); molemmat perustuvat "kahta, toista" tarkoittavaan sanaan. Toinen haltioiden ihmisille antama nimi oli hildor, "Seuraajat". Ihmiset ovat taudeille alttiita ja heidän elinkaarensa lyhyt, joten haltiat kutsuivat heitä säälien myös nimellä engwar, "Sairaalloiset".[1] Sairauden ja kuoleman vastapainona ihmiset ovat nopeita lisääntymään, nopeampia kuin mikään muu rotu örkkejä lukuunottamatta.

Kuolema on Ilúvatarin erityislahja ihmisille, vaikka vain harva ihminen osaa sen sellaisena nähdä.[2] Ihmisten kohtalosta kuoleman jälkeen ei kukaan Ardan sisällä tiedä, eivät edes valar. Ilúvatar tarjosi ihmisille myös vapaan tahdon valita hyvän ja pahan välillä – sillä seurauksella, että ihmiset monesti sortuvat heikkouttaan tai ahneuttaan pahaan. Mutta kaikki noudattaa Ilúvatarin suurta suunnitelmaa, jossa pahakin palvelee suurempaa hyvää, sillä hän on kaikkivaltias.

Mutta ihmisen lapset kuolevat kuoleman ja jättävät maailman; ja sen tähden heitä kutsutaan Vieraiksi tai Muukalaisiksi.
Kuolema on heidän kohtalonsa, Ilúvatarin lahja, ja kun aika kuluu kadehtivat sitä Mahtavimmatkin.
[3]

Laajasti käsittäen myös hobittien eli puolituisten voidaan katsoa kuuluvan ihmisiin.

Kielet ja kulttuurit

Keski-Maan historian lukuisten ihmiskansojen kulttuureista on vaikea löytää minkäänlaisia yhdistäviä tekijöitä, ellei sellaiseksi nähdä juuri vaihtelevuus – ja se juuri olikin ominaista ihmisille. Heidän lyhyt elinikänsä heijastui myös kieleen ja kulttuuriin ailahtelevuutena ja nopeana muutoksena. Jo siinä vaiheessa kun ensimmäiset ihmiset saavuttivat Beleriandin olivat he jakautuneet lukuisiin kansoihin, jotka tavoiltaan ja kieleltään erosivat suuresti toisistaan, ja sama kehitys jatkui läpi vuosituhanten. Nopeinta muutos oli ilmeisesti primitiivisemmissä yhteisöissä, hitainta taas haltioiden vaikutuspiirissä. Sopeutuvaisina ihmiset olivat monien alojen taitajia, vaikka harvassa taidossa he saavuttivat haltioita.

Historia

Tämä osuus käsittelee ihmisten historiaa yleisluontoisesti. Enemmän ja tarkempaa tietoa löytyy linkityksiä hyödyntämällä.

Ensimmäinen aika

Ihmisten herääminen

Kun Melkor ja Ungoliant olivat surmanneet Valinorin Kaksi puuta ja pimeys oli peittänyt maan, päättivät valar valmistaa Telperionin viimeisestä kukasta ja Laurelinin viimeisestä hedelmästä taivaalle valot, tähtiä kirkkaammat. Ensin nousi Kuu, mutta Auringon noustessa (ja ensin se nousi lännestä) heräsivät kaukana Hildórienin itäisessä maassa ihmiset, Ilúvatarin lapsista nuoremmat.[1] Ensimmäisenä tämän huomasi Melkor (jota sittemmin kutsuttiin Morgothiksi), sillä hänellä oli tuolloin vallassaan miltei koko Keski-Maa sen luoteista kolkkaa, Beleriandia, lukuunottamatta.[4] Valarin päättäessä antaa ihmisten kulkea omaa tietään siihen sotkeutumatta – sillä he näkivät herättäneensä jo paljon pahaa haltioiden keskuudessa kutsuessaan nämä luokseen Amaniin – käytti Melkor tilaisuutta hyväkseen lähtien itse ihmisten keskuuteen. Monet hän onnistui käännyttämään palvelukseensa, mutta ei kaikkia: jotkut seurasivat Auringon kulkua länteen, sillä he olivat kuulleet huhuja Amanista ja toivoivat siellä voivansa elää turvassa. Keski-Maassa ihmiset kohtasivat salojen pimentohaltioita ja vuorten kääpiöitä, ja heiltä he oppivat monet perustaidot, ja heidän kielensä rikastui.

Beleriandin edain

Ensimmäiset ihmiset ylittivät Sinivuoret ja saapuivat Beleriandiin vuonna 310 av. Heitä johti mies nimeltä Bëor, Bëorin huoneen kantaisä. Sinivuorten rinteiltä heidät kohtasi Finrod, joka sai ihmisiltä nimen Nóm, "Viisaus"; ja hänen mukaansa ihmiset kutsuivat haltioita omalla kielellään nimellä nómin.[5] Bëorin kansaa seurasivat Beleriandiin pian haladin sekä Marachin kansa. Nämä kolme ihmiskansaa tulivat ensimmäisinä tutuiksi haltioille, ja vaikka nimet atani ja edain tarkoitettiin alunperin merkitsemään kaikkia ihmisiä, ne yleensä myöhemmässä käytössä rajoittuivat käsittämään vain heitä.

Ihmisille selvisi pian, etteivät he Beleriandistakaan olleet löytäneet onnelaa, ja että reitti Amaniin olisi heiltä suljettu. Pettymys oli suuri ja jotkut jopa kääntyivät takaisin itään. Sindar suhtautuivat ihmisiin epäluuloisesti, mutta noldor näkivät, että kaikki mahdollinen tuki oli tarpeeseen heidän taistelussaan Morgothia vastaan, ja he toivottivat edainin tervetulleiksi valtakuntiinsa ja opettivat näille minkä osasivat, vaikkeivät ihmiset voineetkaan kohota lähellekään haltioiden kykyjä; silti he ylittivät tiedoissaan ja taidoissaan kaikki muut tuon ajan ihmiskansat. Vastineena joutuivat myös ihmiset osallistumaan Kivien sotaan, ja monet ihmissankarit tekivät taisteluissa jopa eldarin mittapuulla suuria tekoja; Húrin Thalion surmasi Nirnaeth Arnoediadissa seitsemänkymmentä peikkoa, ja seisoi lopulta yksin suojaamassa Turgonin vetäytymistä, ja hänen poikansa Túrin surmasi Lohikäärmeiden isän Glaurungin.

Suurimmat ihmisten teoista teki kuitenkin Beren Erchamion. Hän otti vaimokseen Lúthien Tinúvielin, Thingolin tyttären. Lúthien oli kaunein olento, joka on koskaan maan päällä elänyt. Beren tunkeutui Lúthienin avustuksella Angbandiin ja väänsi veitsellään yhden Silmarilin irti Morgothin rautakruunusta. Myös Eärendil Merenkävijän teot voitaneen laskea ihmisten tarinaan, vaikka hän olikin Tuorin ja Idrilin poikana puolhaltia. Hän oli se joka valarin armosta purjehti Länteen taivuttaen näiden päät kuulemaan Keski-Maan kansojen kärsimykset, ja niin valar lähtivät Vihan sotaan, jossa Morgoth lyötiin ja Ensimmäinen Aika sai loppunsa.

Muut Ensiajan ihmiset

Edainin kolme kansaa olivat vain länttä kohti pyrkivien ihmiskansojen jäävuoren huippu, muiden edellä kulkenut kärkijoukko. Myöhemmin vielä uudet kansat ylittivät Sinivuoret, mutta he tulivat myöhään ja monet heistä liittoutuivat Morgothin kanssa - ehkä he alunperinkin tulivat Beleriandiin juuri Morgothin kutsusta. Näitä ihmisiä kutsuttiin tummajaisiksi, sillä heillä oli tumma iho ja hiukset, tai itäläisiksi. Jälkimmäinen nimi kenties koski myös kaikkia niitä ihmiskansoja, jotka viivyttelivät Sinivuorten itäpuolella. Näihin kuului tummajaisten lisäksi myös Beleriandin edainin sukukansoja, jotka olivat erkaantuneet näistä matkan aikana uskaltamatta ylittää viimeisiä vuorijonoja, ja heistä polveutuivat muun muassa myöhempien aikojen pohjalaiset. Epäilemättä ensimmäisen ajan kuluessa haltioiden havaintopiirin ulkopuolella ihmiset asuttivat suurimman osan Keski-Maasta; etelään asettuivat haradrimin esi-isät ja Pohjoisen aution karuille maille Rautavuorten hyytävään varjoon forodwaith.

Aivan omana lukunaan voidaan pitää drúedainia, eriskummallista ja salaperäistä kitukasvuisten ihmisten kansaa, joista osa vaelsi Beleriandiin haladinin mukana ja eli siellä yhdessä näiden kanssa. Osa drúedainista pysyi Sinivuorten itäpuolella asuttaen ainakin Valkoisten vuorten laaksoja, joihin he ilmeisesti olivat ehtineet ihmisistä kaikkein ensimmäisinä; he olivat Dunhargin linnoituksen alkuperäiset rakentajat. Kenties jo ensimmäisen ajan kuluessa idästä vaeltaneet isommat ihmiskansat kuitenkin ajoivat drúedainin useimmilta heidän alkuperäisiltä asuinsijoiltaan piiloon Keski-Maan syrjäkolkkiin.

Toinen Aika

Númenorilaiset ja Maanpaon valtakuntien synty

Vihan sodan ja Beleriandin uppoamisen jälkeen antoivat valar edainille palkkioksi heidän kärsimyksistään Kivien sodassa asuinpaikaksi saaren keskeltä Suurta merta. Tuo saari oli Númenor, kuolevaisista maista läntisin; kirkkaalla säällä sieltä saattoi nähdä Tol Eressëaan saakka. Samalla edain saivat myös pidemmän eliniän sekä vahvemmat hengen ja ruumiin voimat. Niin jättivät edain Keski-Maan ja purjehtivat länteen vuonna 32 ta. Heidän ensimmäinen kuninkaansa oli Elros, puolhaltia ja Eärendilin poika. Númenorissa edain saivat uuden nimen, dúnedain eli "lännen edain".

Toinen aika oli númenorilaisten aika. Sopeuduttuaan elämään meren saarella he perustivat suurimman merimahdin, joka on koskaan nähty ja purjehtivat kaikilla Ardan merillä perustaen siirtokuntia ja tukikohtia kaikkialle Keski-Maan pitkille rannoille. Länteen he eivät kuitenkaan saanneet purjehtia, sillä valar olivat asettaneet pannan, joka kielsi kuolevaisia lähestymästä Kuolemattomia maita.

Jos oli númenorilaisten nousu loistokas, niin oli myös heidän tuhonsa. Ahneus kasvoi syödessä, ja dúnedain alkoivat kadehtia maahansa Lännestä purjehtivia eldaria ja eritoten näiden kuolemattomuutta, sillä vaikka númenorilaiset elivät kahdesti pidempään kuin muut ihmiset, tuntui se heistä kovin lyhyeltä ajalta nauttia kaikesta luomastaan loistosta. Kuningas ja suurin osa númenorilaisista kääntyi valaria vastaan, ja kun Númenorin sotajoukot toivat näennäisesti nöyrtyneen Sauronin saarelleen, ei mennyt kuin hetki ja Sauron númenorilaisten ahneutta ja kateutta ruokkimalla oli saanut nämä täysin liekaansa. Lopulta Sauron taivutteli kuningas Ar-Pharazônin käymään sotaan Kuolemattomia maita vastaan. Maailmanhistorian suurin laivasto purjehti Länteen, mutta seuraus oli tuhoisampi kuin kukaan oli aavistanut – ei Kuolemattomille maille, vaan Númenorille ja koko maailmalle. Ilúvatar itse antoi meren hukuttaa Númenorin saaren, ja samalla maailmasta tehtiin pyöreä ja Kuolemattomat maat otettiin pois maailman piireistä. Tämä tapahtui vuonna 3319 ta.

Aivan kaikki númenorilaiset eivät silti hukkuneet Númenorin tuhossakaan, sillä Elendil poikineen Uskollisten haltiamielten puolueesta pakeni tuhoa yhdeksällä laivalla itään ja perusti Keski-Maahan Maanpaon valtakunnat. Lisäksi tietysti selviytyivät ne númenorilaiset, jotka olivat tuhon aikaan Keski-Maan siirtokunnissa; näihin kuului sekä Uskollisia että kuningasmielisiä ja Sauronin sanojen myrkyttämiä.

Elendilin myrskytuulet heittivät pohjoiseen Lindoniin, kun taas hänen poikiensa Isildurin ja Anárionin alukset päätyivät etelämmäs Anduinin suistolle. Näillä Keski-Maan luoteisilla rannikoilla olivat númenorilaisten siirtokunnat lähinnä vainoja paenneiden Uskollisten kansoittamia, ja he tunnustivat ilolla korkeasukuisen Elendilin johtajakseen. Etelään perustettiin Gondorin ja pohjoiseen Arnorin kuningaskunta, mutta Elendil oli molempien korkea kuningas.

Vastaperustettujen valtakuntien rauha ei kestänyt pitkään, sillä vielä yksi oli paennut Númenorin tuhosta: Sauron, Musta ruhtinas. Elendil solmi Gil-galadin, noldorin viimeisen korkean kuninkaan, kanssa Haltioiden ja ihmisten viimeisen liiton, ja nimensä liitto sai siitä etteivät haipuvat haltiat enää sen koommin sotineet tasaveroisina liitossa ihmisten kanssa. Viimeisen liiton sodassa toisen ajan viimeisinä vuosina 3434-3441 Sauron kukistui, mutta hinta ei ollut vähäinen: molemmat korkeat kuninkaat saivat surmansa. Kun Isildur, Elendilin perijä vielä sai surmansa örkkien väijytyksessä kaksi vuotta myöhemmin, katsottiin korkean kuninkaan tittelin rauenneen tyhjiin ja Arnor sekä Gondor eriytyivät toisistaan kahdeksi omaksi kuningaskunnakseen.

Mustien vuosien ihmiset

Lännen Númenorissa ihmiskunta eli toisella ajalla suurimman loistonsa hetkiä, mutta Keski-Maassa sama aika tunnettiin mustina vuosina. Tuosta ajasta vain harva tarina kertoo, ja siten ovat tietomme vähäiset. Suurin osa eldarista oli lähtenyt ja samoin edainista, eikä juuri ketään ollut vastustamassa Sauronia kun tämä alkoi uutena mustana ruhtinaana kasvattaa mahtiaan ja kerätä alamaisikseen niitä ihmiskansoja, jotka jo Ensiajalla olivat palvelleet Morgothia. Harvassa olivat Keski-Maassa ihmiset, jotka olisivat kokonaan välttäneet Sauronin ikeen.

Rhovanionin pohjoisosissa asuivat pohjalaisten esi-isät, jotka olivat sukua Marachin kansalle; he polveutuivat niistä, jotka eivät koskaan olleet vaeltaneet Beleriandiin saakka. Beleriandista paenneet johtajattomat mutta pahantahtoiset örkit vaivasivat pohjoisia vuoria toisen ajan alkuvuosina, ja niiden uhan alla pohjoisen ihmiset liittoutuivat Durinin heimon kääpiöiden kassa. Raskaasti aseistautuneet kääpiöt kykenivät torjumaan suuretkin ihmisten hajallaan sijaitsevia, vain paaluvarustuksin suojattuja kyliä uhkaavat örkkijoukot, kun taas ihmiset saattoivat tarjota kääpiöiden käyttöön nopeita tiedustelijoita ja ratsastavia jousimiehiä, sillä he olivat jo tuolloin kesyttäneet hevosen ja oppineet taitaviksi ratsusotureiksi. Kääpiöiden ja ihmisten liitto oli voimakas mahti pohjoisessa Keski-Maassa aina kunnes Sauron 1600-luvun lopulla kävi sotaan Eriadorin ja eritoten Eregionin haltioita vastaan. Samaan aikaan örkit vahvistuivat taas Sumuvuorilla ja katkoivat kääpiöiden yhteydet ihmisiin ja toisiinsa. Pohjoisen ihmisiä uhkasivat örkkien lisäksi toiset ihmiset, sillä Sauron ajoi idässä liikkeelle alamaisiaan itäläiskansoja. Sodista selvinneet ihmiset taantuivat yksinkertaiseen elämään luolissa ja Suuren vihermetsän liepeillä.

Myös pohjoisessa Eriadorissa Hämyveden seutuvilla asui edainin sukukansoja, jotka olivat lähinnä Bëorin kansaa. Etelämpänä Eriadorissa asustaneet ihmiset olivat levittäytyneet sinne Valkoisilta vuorilta, missä he olivat asuneet syrjäytettyään drúedainin. He olivat kenties sukua haladinille ja näiden tapaan omissa oloissaan viihtyvää väkeä. Númenorilaisten saapuessa Keski-Maan rannikoille heidän ja gwathuirimin välit kiristyivät avoimeksi vihanpidoksi, eikä tämä ollut yksin keskimaalaisten vika – númenorilaiset kaatoivat ylpistyessään Minhiriathin laajoja metsiä Gwathlón molemmin puolin melko piittaamattomasti laivanrakennuspuuksi, eivätkä kielellisten eroavuuksienkaan vuoksi ymmärtäneet paikallisia alkuasukkaita. Näistä ihmisistä polveutuivat Kolmannen ajan lopun mustainmaalaiset, mutta myös Briin ihmiset. Valkoisille vuorille jääneitä ihmisiä hallitsi toisen ajan lopulla Vuorten kuningas, jonka kanssa Isildur teki liiton. Kuningas kuitenkin rikkoi valansa Viimeisen liiton sodan alla, sillä he olivat Mustina vuosina palvoneet Sauronia. Isildurin kiroamana hän kansoineen oli tuomittu elämään aaveina. Heidät tunnetaan nimellä Vainajat.

Kaukaisen idän ja etelän ihmisistä toisella ajalla ei tiedetä käytännössä mitään. Osin he epäilemättä polveutuivat jo ensiajalla seuduille asettuneista ihmiskansoista, osin taas Beleriandin häviötä paenneista tummajaisista. Heidänkin mailleen númenorilaiset purjehtivat, mikäli lähellä vain oli merta. Númenorilaiset perustivat alkuasukkaiden, haradrimin, keskuuteen omia siirtokuntiaan, jotka rappion aikoina muuttuivat ympäröiviä alueita hallitseviksi valtakunniksi ja joista osa kesti Númenorin häviön tuolle puolen. Anduinin suistosta etelään nämä valtakunnat olivat tiettävästi kuitenkin kaikki kuningasmielisten númenorilaisten hallussa, ja nämä saivat gondorilaisilta nimen mustat númenorilaiset. Niin itä kuin eteläkin olivat kaikesta huolimatta laajoja alueita, ja epäilemättä siellä kukoistivat myös monet mahtavatkin alkuperäiskulttuurit. Todennäköisesti kaikki näistä olivat kuitenkin ainakin jossain määrin Varjon alaisia.

Kolmas aika

Kun Sauron oli voitettu, uskoivat kaikki rauhan ajan viimein koittaneen, mutta näin ei tapahtunut. Sillä Isildur ei tuhonnut Suurinta sormusta vaan piti sen. Ja kun hän oli matkalla pohjoiseen, surmasi henkiin jäänyt örkkijoukko hänet ja Sormus putosi Suureen virtaan Anduiniin. Lyhyt oli rauhan aika ja dúnedainin valtakuntia vastaan alettiin hyökkäillä joka puolelta. Arnorin valtakuntaan hyökkäsi Angmarin Noitakuningas, ja vaikka hänet lopulta lyötiin, oli Arnor tuhoutunut. Pohjoisen eloonjääneitä dúnedainia alettiin kutsua samoojiksi, sillä he vaeltelivat paljon ympäriinsä. Etelässä Gondor kesti hyökkäykset, mutta valtakunta pieneni. Kuninkaiden suku sammui ja valtakuntaa alkoivat hallita käskynhaltijat. Silloin kun hätä oli suurin, tulivat Gondorin avuksi rohirrim, hevosruhtinaat. He olivat uljas kansa, joka aina taisteli pahaa vastaan. Eniten mainetta tästä kansasta niitti aseneito Éowyn, sillä hän surmasi sormusaaveiden johtajan Angmarin noitakuninkaan Minas Tirithin edustalla. Sillä ennustettu oli, että noitakuningas ei kuolisi miehen kädestä.

Jälleen palasi Sauron Sormusten herra ja Musta torni pystytettiin uudestaan ja alkoi sota, johon kolmas aika tulisi päättymään. Alkoi Sormuksen sota, ja tämän sodan aikana tuli Gondoriin pohjoisen samooja. Hän oli kaikista tuon ajan ihmisistä uljain, Aragorn Arathornin poika, Isildurin viimeinen laillinen perijä. Murtunut miekka oli taottu uudestaan ja Aragorn johti ihmiset sotaan Sauronia vastaan. Hän taisteli kaikissa Sormuksen sodan suurimmissa taisteluissa ja aina hän oli voitokas.

Neljäs aika

Kun hobitti Frodo Reppuli oli tuhonnut Suurimman sormuksen, sortuivat Mordorin muurit ja Sauronin henki katosi lopullisesti varjoihin. Tähän loppui Sormuksen sota ja Aragorn kruunattiin Gondorin ja Arnorin kaksoisvaltakunnan kaikkien dúnedainin kuninkaaksi. Hän otti puolisokseen haltianeito Arwenin ja pitkään neljännelle ajalle hallitsivat he viisaasti ja rauhassa, vaikka sotia sodittiinkin kaukana idässä ja etelässä.

Hobitit

Pääartikkeli: Hobitit

Vaikka heistä yleensä puhutaankin erikseen, voitaisiin hobittien oikeastaan sanoa olleen ihmisiä – jos kohta hyvin lyhyttä rotua. Oletettavasti he heräsivät muiden ihmisten tapaan Hildórienissa Auringon noustessa ensimmäisellä ajalla, mutta varmaksi sitä ei tiedetä, sillä ensimmäisen kerran he päätyivät historian kirjoihin vasta kolmannen ajan 1000-luvun alussa, jolloin he jo asuivat Anduinin laaksoissa. Hobittien omakaan muistitieto ei yltänyt tuota kauemmas, joten heidän alkuperänsä säilyy ratkaisemattomana mysteerinä.

Viitteet

  1. 1,0 1,1 Silm. 12, Ihmiset, s. 125.
  2. Katso tarkemmin artikkeli Ihmisen lahja.
  3. Silm. 1, Aikojen alku, s. 46.
  4. Silm. 17, Ihmisten tulo länteen, s. 175.
  5. Silm. 17, Ihmisten tulo länteen, s. 174.

Tämä artikkeli kaipaa tarkistamista tai täydennystä.
Voit auttaa Kontuwikiä laajentamalla artikkelia