Glorfindel

Kohteesta Kontuwiki
Glorfindel. Kuva © John Howe. (Lähde: John Howen kotisivut).

Glorfindel (IPA: [ɡlɔrˈfindɛl]) oli noldoriin kuulunut haltia. Hän esiintyy ensimmäisen kerran Silmarillionissa ja muissa Keski-Maan ensimmäistä aikaa koskevissa kirjoituksissa. Samanniminen hahmo esiintyy Keski-Maan kolmannelle ajalle sijoittuvassa Tarussa Sormusten herrasta. Myöhemmissä kirjoituksissaan Tolkien kertoo näiden olevan yksi ja sama henkilö, vaikka tämä ei käykään ilmi Silmarillionin ja Sormusten herran julkaisuista versioista.

Glorfindelin hahmo ja nimi (merkitykseltään "vaalea, kultahiuksinen") olivat ensimmäisiä, jotka Tolkien keksi, kun hän ryhtyi vuosina 1916–1917 luomaan sitä kokonaisuutta, josta tulisi aikanaan hänen Keski-Maasta kertova legendariuminsa.

Alkuperä

Glorfindel syntyi Puiden vuosina Valinorissa.[lähde?] Hän seurasi Turgonia maanpakoon, mutta teki niin ainoastaan siksi, että hän oli Turgonille sukua ja hänelle uskollinen. Hän ei osallistunut Alqualondën sukusurmaan.[1] Noldorin maanpaon alettua Glorfindelin elämästä on niukasti tietoa.

Glorfindel esiintyy seuraavan kerran Kadonneitten tarujen kirjan tarinassa "The Fall of Gondolin" ("Gondolinin tuho"),[2] joka kertoo, kuinka musta ruhtinas Morgoth[3] valloitti haltiakaupunki Gondolinin. Vuosilta 1916–1917 peräisin oleva "Gondolinin tuho" oli Kadonneitten tarujen kirjan ensimmäiseksi kirjoitettu osa.[4] Tolkienin ideoiden kehittyessä hän kirjoitti tästä tapahtumasta useita kertoja, ja eräs sen tiivistetty kuvaus sisältyy Silmarillioniin;[5] Tarun Sormusten herrasta kirjoittamisen aikaan Tolkien oli korvannut tai hylännyt monia alkuperäistä ajatuksistaan.

Glorfindelin turma. Kuva © Ted Nasmith.

Glorfindel kuvataan alusta alkaen jalosukuisena ruhtinaana, eräänä kuningas Turgonin tärkeimmistä päälliköistä. Alkuperäisessä "Gondolin tuhossa" häntä kutsuttiin Kultaisen kukan huoneen päämieheksi.[6] Taisteltuaan kaupunkia puolustavissa joukoissa Glorfindel pakeni Gondolinista yhdessä Tuorin, Idrilin, Eärendilin ja monien muiden kanssa. Pakolaiset kulkivat yli kaupungin yllä kohoavien Ympärysvuorten. Siellä heidät kuitenkin yllätti vihollisjoukko, johon kuului balrog. Glorfindel surmasi balrogin kaksintaistelussa mutta sai itsekin surmansa.[7] Hänen ruumiinsa haudattiin kivikumpuun, kun suuri kotka Thorondor oli kantanut sen ylös kuilusta. Kertomuksen mukaan ilmaisusta "Glorfindel ja balrog" tuli haltioiden keskuudessa sananlasku, joka kuvasi suurta taitoa ja rohkeutta taistelussa.[8]

Glorfindelin henki saapui myöhemmin Mandosin saleihin, joista valar lähettivät hänet takaisin Keski-Maahan suorittamaan samanlaista tehtävää kuin istari, jotka saapuivat tuhansia vuosia myöhemmin.

"Gondolinin tuhossa" Tolkien kirjoittaa, että Glorfindelin nimi tarkoittaa kultahiuksista (engl. meaneth Goldtress for his hair was golden).[9] Christopher Tolkien kommentoi, että "tämä oli alusta pitäen hänen nimensä merkitys".[10] Häntä kutsutaan Silmarillionissa "kultatukkaiseksi Glorfindeliksi".[11]

Silmarillionissa Glorfindel mainitaan yhtenä Turgonin päälliköistä, jotka valvoivat hänen vetäytymistään Lukemattomien kyyneleiden taistelussa.[12]

Taru Sormusten herrasta

Glorfindel ja hänen hevosensa Asfaloth. Kuva © Katarzyna Chmiel-Gugulska.

Samanniminen haltia esiintyy paljon "Gondolinin tuhoa" myöhemmin kirjoitetussa Tarussa Sormusten herrasta. Hän on mukana romaanin pääjuonessa, joka kertoo hobitti Frodo Reppulista ja Sormusten sormuksesta, jonka on tehnyt musta ruhtinas Sauron (joka itse oli Morgothin palvelija).

Eräs liitteistä, jotka tavallisesti sisältyvät teoksen kolmanteen osaan Kuninkaan paluu, kertoo, että kolmannella ajalla Glorfindel johti Rivendellin, Harmaiden satamien ja Lothlórienin haltiajoukkoja Angmaria vastaan Fornostin taistelussa. Hänen rinnallaan taistelivat Gondorin tuleva kuningas Eärnur ja Gondorin sisarvaltakunnan Arnorin jäänteet. Kun Angmarin Noitakuningas, nazgûlien herra ja Sauronin tärkein palvelija, ratsasti itse taistelukentälle puolustaakseen valtaamaansa Fornostia, valtakuntansa keskusta, hänen läsnäolonsa säikäytti Eärnurin hevosen, joka kantoi prinssin pois Noitakuninkaan pilkatessa häntä. Glorfindel kohtasi Noitakuninkaan, joka pakeni yöhön. Eärnur halusi ryhtyä takaa-ajoon, mutta Glorfindel pyysi häntä luopumaan ajatuksesta ja ennusti, että Noitakuningas kokisi loppunsa kaukana tulevaisuudessa, mutta ei tulisi kaatumaan "miehen käden kautta" (engl. by the hand of man).[13] Monia vuosia myöhemmin Sormuksen sodassa Éowyn (nainen) surmasi Noitakuninkaan Pelennorin kenttien taistelussa apunaan Meriadoc Rankkibuk (hobitti[14]). Ennen tätä tapahtumaa ennustuksen oli tulkittu tarkoittavan ihmisiä yleensä, ei miessukupuolta.[lähde?]

Ensimmäisessä osassa Sormuksen ritarit kerrotaan, että Rivendellin Elrond lähetti Glorfindelin auttamaan hobitti Frodoa, joka pakeni kohti Rivendelliä nazgûlien seuraamana. Glorfindel asetti Frodon hevosensa Asfalothin selkään, ja Frodo ratsasti edeltä Bruinenin kahlaamon yli ja pysähtyi sitten uhmaamaan takaa-ajajiaan. Frodo oli vähällä jäädä vangiksi, mutta Glorfindel, Konkari ja Frodon hobittitoverit ajoivat nazgûlit veteen, missä ryntääviä hevosia muistuttava aalto (Elrondin ja Gandalfin aikaansaama lumous) vei ne mennessään. Glorfindel paljasti itsensä vihassaan kauhistuttavaksi haltiaylimykseksi; Frodo näki hänet hohtavana hahmona.[15]

Kun Frodo myöhemmin kysyi, onko Imladris turvassa Sauronin joukoilta, Gandalf selitti:

"Ja täällä Rivendellissä asuvat vielä muutamat hänen päävihollisistaan; haltioiden Viisaat, eldarin ylimykset, jotka tulivat kaukaisimpien merten takaa. He eivät pelkää sormusaaveita, sillä ne jotka ovat asuneet Siunatussa valtakunnassa elävät samanaikaisesti kahdessa maailmassa, ja heillä on suuri valta yli Näkyvän ja Näkymättömän."[16]

Gandalf kertoi Glorfindelin olevan yksi näistä ja sanoi hänen olevan yksi "mahtavista Esikoisista", "haltiaylimys ja ruhtinassukua". Nauttiessaan haltioiden vieraanvaraisuudesta Frodo lumoutui Glorfindelistä ja hänen sukulaisistaan:

"Frodo katsoi heihin täynnä ihmetystä, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt Elrondia, josta niin monet tarut kertoivat; ja istuessaan hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan Glorfindel ja Gandalfkin, jonka hän luuli tuntevansa niin hyvin, olivat mahtavien ja arvokkaiden ruhtinaiden kaltaisia. – – Glorfindel oli pitkä ja uljasryhtinen; hänen hiuksensa olivat kullanhohtoiset, hänen kasvonsa kauniit ja nuoret ja pelottomat ja tulvillaan iloa; hänen silmänsä kirkkaat ja valppaat ja hänen äänensä kuin musiikkia; ja hänen otsallaan asui viisaus ja voima hänen kädessään."[17]

"Elrondin neuvonpidon" ensimmäisessä luonnoksessa Saattueen jäsenet poikkesivat lopullisesta versiosta merkittävällä tavalla. Yhdeksään kulkijaan oli määrä kuulua viisi Konnun hobittia, Frodo, Sam, Odo, Folco ja Merri, sekä Gandalf, Trotter (myöhemmin Konkari/Aragorn), Glorfindel ja Burin Balinin poika (josta tuli Gimli Glóinin poika).[18] Boromir ja Legolas tulivat mukaan vasta paljon myöhemmin.

Myöhemmissä luonnoksissa Legolas otti Glorfindelin paikan haltioiden edustajana, mutta Tolkien kuvasi Glorfindelin edelleen merkittävänä henkilönä. Hän istui kunniapaikalla Elrondin ja Gandalfin vieressä Elrondin talon salissa,[17] ja hän oli yksi harvoista Rivendellin haltioista, joiden tiedettiin olevan kyllin voimakkaita vastustaakseen sormusaaveita ja jotka sopivat siksi lähetettäviksi opastamaan Frodoa turvaan, kun sormusaaveet uhkasivat häntä. Glorfindel oli voimakkain näistä harvoista, sillä hänet lähetettiin siihen suuntaan, josta nazgûlit todennäköisimmin tulisivat, ja hän jopa puolusti yksinään Mitheithelin siltaa useampaa nazgûlia vastaan.[19] Glorfindel tunnettiin erityisen voimallisena haltiana, jopa siinä määrin, että Gandalf käytti häntä esimerkkinä puhuessaan Sormusten sormuksen tuhoamisen vaikeudesta, joskin erikoisella tavalla: Kun Elrond halusi täyttää kaksi viimeistä paikkaa saattueessa oman talonsa väellä, Gandalf puolusti Merri Rankkibukin ja Pippin Tukin valintaa sanomalla:

"Minusta tuntuu, Elrond, että tässä asiassa olisi oikein luottaa enemmän heidän ystävyyteensä kuin suureen viisauteen. Vaikka valitsisit meille haltiaylimyksen, sellaisen kuin Glorfindel, hän ei pystyisi valloittamaan Mustaa tornia eikä raivaamaan tietä Tuleen sillä voimalla mikä hänessä on."[20]

"Glorfindelin kysymys"

Teoksessa The Return of the Shadow Christopher Tolkien kirjoittaa, että joskus Tarun Sormusten herrasta julkaisun jälkeen hänen isänsä "pohti pitkään Glorfindelin kysymystä" ja tuli siihen tulokseen, että Silmarillionista peräisin olevaa nimeä oli "käytetty jokseenkin mielivaltaisesti" Sormusten herrassa ja että hän olisi luultavasti muuttanut asian, jos olisi huomannut sen aiemmin.[21]

Ongelmana oli Tolkienin ajatus siitä, että kuolleiden haltioiden henget palautettiin entisiin ruumiisiinsa niiden käytyä ensin läpi kiirastulta muistuttavan ajanjakson Mandosin saleissa Valinorissa, joka oli valarin ja maiarin, Tolkienin "jumalten", koti sekä haltioiden asuinpaikka ennen (paluu)muuttoa Keski-Maahan. Ruumiin saatuaan nämä kuolleista palanneet haltiat jäivät Valinoriin.[22] Tolkien päätti, että jokaisen haltian nimen tulisi olla ainutkertainen, ja siksi kahden Glorfindelin tulisi olla sama henkilö.

Tämä ei ole kovin yllättävää, sillä Tolkienilla oli tunnettu (ja sekaannusta aiheuttava) tapa keksiä ja muutella hahmojen nimiä kirjoittaessaan luonnoksia. Toisaalta varhaisissa Elrondin neuvonpitoa koskevissa muistiinpanoissa sanotaan, että "Glorfindel kertoo sukujuuristaan Gondolinissa",[21] mikä viittaa siihen, että hänen oli jo varhain määrä olla sama haltia. Nämä tiedot on mahdollista sovittaa yhteen, kun otetaan huomioon, että Tolkien oli tunnetusti epäjärjestelmällinen ja että hän kadotti useita kertoja muistiinpanojaan ja joutui sen vuoksi työskentelemään pelkän muistin varassa. Koska Tolkien kuitenkin totesi, että Glorfindel-nimeä oli käytetty toiseen kertaan ja että asia vaatisi selityksen, hän laati ratkaisun ongelmaan. Teoksessa The Peoples of Middle-earth kerrotaan, miten hän elämänsä lopulla keskittyi viimeisissä kirjoituksissaan kysymykseen Glorfindelistä ja siihen liittyviin aiheisiin.[23]

Tolkien kirjoitti, että valar lähettivät Glorfindelin takaisin Keski-Maahan noin vuonna 1600 ta., kun Barad-dûr valmistui ja Sauron takoi Sormusten sormuksen,[24] aikana jolloin Númenor suhtautui vielä ystävällisesti haltioihin. Hänet lähetettiin eräänlaisena istarin (velhojen) edelläkävijänä, tai toisen version[25] mukaan yhdessä sinisten velhojen kanssa. Eräässä vaiheessa esillä oli jopa mahdollisuus, että Glorfindel olisi toinen heistä, mutta ajatus hylättiin saman tien, koska velhojen ei ollut alkujaan tarkoitus olla haltioita, ja Tolkien oli päättänyt, että he olivat kaikki maiaria.[25]

Näennäisen helppo ratkaisu Glorfindelin kuolleista paluun aiheuttamaan ongelmaan olisi ollut antaa Gondolinin Glorfindelille uusi nimi. Tätä Tolkien ei kuitenkaan halunnut tehdä, sillä hän yhdisti nyt mielessään nimen ja hahmon.

Nimestä

Sindarinkielisen nimen Glorfindel merkitys on 'kultahiuksinen' (engl. Golden-hair).[26]

Eräässä viimeisistä kirjoituksistaan, esseessä "Glorfindel II", Tolkien kommentoi yli puoli vuosisataa sitten keksimäänsä nimeä sanomalla, että se on "nyt vaikea sovittaa sindariin", mutta ei mene yksityiskohtiin.[27] Aikaisemmissa kirjoituksissaan Tolkien oli kuitenkin hahmotellut nimelle etymologioita sindarissa. Erään muistiinpanon mukaan nimi on mukautettu quenyankielisestä nimestä Laurefin(de), Laurefindele, jonka jälkimmäinen osa on quenyan finde, findele 'suortuva' (engl. tress, lock).[28] Toisen selityksen mukaan nimi sisältää sanat glawar, glaur- + findel 'hiukset' (engl. head of hair, fax) ja sen quenyankielinen muoto oli luultavasti Laurefindil.[26] Tolkien kommentoi myös, että noldor muistetaan usein taruissa nimillä, joissa on säilynyt arkaaisia elementtejä, kuten nd sanan sisällä.[26] Sindarissa sanansisäinen nd muuttui myöhemmin nn:ksi.[29]

Lähteet

Tässä artikkelissa käytetään materiaalia englanninkielisen Wikipedian artikkelista "Glorfindel" (lisenssi: GFDL[30]).

Viitteet

  1. HoMe XII, s. 380. Tässä hyvin myöhäisessä esseessä Tolkien kirjoittaa, että Glorfindel lähti Valinorista "Turgonin joukossa". Turgonin sanotaan olleen noldorin joukkojen ylipäällikkö, eikä Fingolfinia mainita. Christopher Tolkienin mukaan ei ole syytä ajatella, että hänen isänsä olisi todella aikonut ryhtyä tällaisiin muutoksiin (HoMe XII, s. 389 [viite 9]).
  2. HoMe II, s. 144–220.
  3. Tässä vaiheessa Tolkien käytti Morgothista nimeä Melko; alkuperäinen nimi säilyi Silmarillioniin muodossa Melkor.
  4. HoMe II, s. 146.
  5. Silm. 23, Tuor ja Gondolinin tuho, s. 299–308 / 243–253.
  6. HoMe II, s. 173.
  7. HoMe II, s. 192–194.
  8. HoMe II, s. 194.
  9. HoMe II, s. 216.
  10. HoMe II, s. 212.
  11. Silm. 23, Tuor ja Gondolinin tuho, s. 306 / 250 (suomennoksen ensimmäisessä laitoksessa hiusten väriä ei mainita).
  12. Silm. 20, Viides taistelu: Nirnaeth Arnoediad, s. 243 / 193.
  13. TSH, liite A I, "Númenorilaiset kuninkaat", s. *** / *** / 409 / *** / *** / ***.
  14. Tolkien sanoo eräässä kirjeessään, että hobitit olivat eräs ihmisten alaryhmä erillisen rodun sijaan (The Letters of J. R. R. Tolkien, s. 406 (kirje 319)).
  15. TSH I/1.12., Pako kahlaamolle, s. *** / *** / 286–288 / *** / *** / ***; TSH I/2.1., Kohtaamisia, s. *** / *** / 297–298 / *** / *** / ***.
  16. TSH I/2.1., Kohtaamisia, s. *** / *** / 296 / *** / *** / ***.
  17. 17,0 17,1 TSH I/2.1., Kohtaamisia, s. *** / *** / 301 / *** / *** / ***.
  18. HoMe VI, s. 397.
  19. TSH I/1.12., Pako kahlaamolle, s. *** / *** / 282 / *** / *** / ***.
  20. TSH I/2.3., Sormus vaeltaa etelään, s. *** / *** / 368 / *** / *** / ***.
  21. 21,0 21,1 HoMe VI, s. 214.
  22. HoMe XII, s. 378.
  23. HoMe XII, s. 377–392.
  24. HoMe XII, s. 382.
  25. 25,0 25,1 HoMe XII, s. 384.
  26. 26,0 26,1 26,2 J. R. R. Tolkien: "Words, Phrases and Passages", Parma Eldalamberon 17, 2007, s. 17. Muistiinpanossa, joka on mahdollisesti kirjoitettu 1960-luvulla (muistiinpano juuresta RIK- samalla sivulla liittynee Richard Plotzin kysymykseen noin vuodelta 1967: katso s. 17–18, 94).
  27. HoMe XII, s. 379.
  28. J. R. R. Tolkien: "Words, Phrases and Passages", Parma Eldalamberon 17, 2007, s. 119. Kokoelmassa enimmäkseen Silmarillionin nimiin liittyviä muistiinpanoja, joiden viimeinen sivu on päivätty 1957 (katso s. 29).
  29. TSH, liite E I, "Sanojen ja nimien ääntäminen", s. *** / *** / 489 / *** / *** / ***.
  30. Wikipedian sisältö on käytettävissä CC BY-SA -lisenssin lisäksi myös GFDL-lisenssillä, ellei toisin ole ilmoitettu (ks. Reusing Wikipedia content: Text content). Artikkelin Glorfindel kohdalla tällaista tietoa ei löytynyt (tarkistettu viimeksi 12.10.2018).