Fope:Usvajaisten kylä II: Miccohin paluu/Hahmot
Ja tässä ovat Usvajaisten kylä II:n hahmot esittelyineen pelin offtopicista:
Alice (Tik)
Nainen käveli mäntymetsässä ja pelkäsi. Aurinko paistoi ja tuuli kohisi puiden latvoissa rauhallisesti, mutta jokin tuntui olevan väärin. Puut kasvoivat suorissa riveissä aivan kuin ne olisi istutettu. Nainen kutsui puita, mutta ne eivät vastanneet. Tuulen kohina muuttui vähitellen matalaksi murinaksi ja yltyi sitten karjunnaksi. Mutta ääni ei tullutkaan mykkien puiden latvuksista: nainen näki äkkiä pedon, joka ryömi esiin puurivien takaa. Sillä oli monta pitkää käsivartta: yksi tarttui puuhun vahvoilla sormilla ja toinen piteli miekkaa, joka katkaisi puun juuresta poikki. Sitten toinen käsi alkoi vetää katkaistua runkoa taaksepäin ja rouhia oksia poikki. Lopulta käsi heitti karsitun rungon olennon selkään. Sillä oli kantamuksenaan jo suuri puutaakka. Olento karjaisi taas ja tarttui uuteen puuhun. Nainen kirkaisi ja heräsi.
Hän huomasi makaavansa omassa pylvässängyssään. Ikkuna oli auki ja pieni tuulenviri sai baldakiinin liehumaan leppeästi. Mutta puita tappavan olennon karjunta ei lakannut. Nainen kääntyi ja tönäisi vieressään selällään makaavaa miestä kylkeen.
"Sinä kuorsaat taas! Käänny kyljellesi, porsas!"
Mies ynähti ja avasi silmänsä. Hän päästi vielä yhden tukahtuneen röhähdyksen kurkustaan ja katsoi sitten vaimoaan. "Voi Elbereth Gilthóniel! Onnellinen päivä paratiisissa on alkamassa taas ja minä saan aloittaa sen mustelma kyljessä kesken mitä kauneinta unta. Olin olevinani suuri lintu ja liitelin vuorenhuippujen yllä. Mikä nyt? Kuorsasinko minä taas? Olen pahoillani, mutta en minä sille mitään mahda."
Nainen tuhahti ja nousi istumaan sängynlaidalle. Sen pitäisi hankkia jokin hammaskisko, hän ajatteli. "Minun uneni ei ollut aivan yhtä viehättävä", hän sanoi miehelleen. "Enkä ole aivan varma, että se oli pelkkä uni. Minun pitäisi varmaan mennä takaisin sinne ja katsoa, ovatko asiat kunnossa. Meidän ei olisi pitänyt alun alkaenkaan muuttaa, niin kuin hyvin tiedät."
"Kultaseni, tiedät hyvin, että meidän oli pakko muuttaa", mies sanoi huokaisten. "Jos sinä olet oikeasti huolissasi, voisimme ehkä lähettää taas jonkun sopivan tiedustelijan tarkastamaan paikkoja. Meidän on parempi pysyä täällä. Liika sekaantuminen asioihin on niin arvaamatonta. Kukaties saisimme vain enemmän vahinkoa aikaan. Ehkä Mitch haluaisi lähteä taas..."
"Hän on tehnyt jo tarpeeksi. Viime kerrallakin oli aika täpärällä. Enkä minä tekisi siellä mitään. Katselisin vain. Itse asiassa täällä on vain niin tylsää. Minä haluan vaihtelua. Minä olen täysin kyllästynyt tähän toimettomuuteen." Nainen painoi leukansa käsien varaan ja alkoi murjottaa.
"Kultamussuni, tähtisilmäni, minä ymmärrän kyllä", mies vastasi. "Mutta jos minä päästän sinut lähtemään, kohta kaikki muutkin ovat lähdössä ja mitä minä voin heille sitten sanoa? Syyttävät puolueelli- seksi ja alkavat napista. Kohta kaikki toilailevat siellä ja panevat paikat hyrskyn myrskyn. Saamme vielä muuttaa uudestaan ja vielä kauemmas. Niin siinä vain kävisi. Koeta nyt rauhoittua ja etsi joku sopiva tiedustelija käsiisi. Joku joka ei varmasti saa mitään vahinkoa aikaan vaikka yrittäisi. Joku tunari."
"Joku sellainen kuin Elén?"
"Et kai ole tosissasi? Hänhän on edellisen keikan jäljiltä vielä aivan sekaisin. Viimeksi kun kävin Kartanossa ja näin hänet, hän hoilotti kummallisia lauluja ja välillä tarttui kaulaansa ja alkoi kirkua ja huutaa 'Lee loo! Jou hoo!' Välillä itkeskeli ja pyyteli anteeksi joltakin papukaijalta, vaikka ei siellä mitään lintuja ollut. Ei siitä ole lähtijäksi."
"Mutta jos kuitenkin? Ehkä ulkoilma tekisi hänelle hyvää? Ehkä hän saisi taas koottua itsensä, jos pääsisi reissaamaan? Minä uskon, että hän kaipaa nimenomaan toimintaa. Ne Salit eivät häntä paranna koskaan. Anna minun edes kysyä Námolta."
"No olkoon. Enhän minä sinulta voi mitään kieltää. Kysy jos haluat, mutta älä sitten ihmettele, jos jokin menee pieleen. Minusta Elén on vielä niin pahasti rikki, että hän voi joutua aivan väärään paikkaan täältä lähdettyään. Eksyy vielä, eikä löydä koskaan takaisin. Se on sitten sinun vastuullasi. Sinä olet liian innokas sytyttämään kaikkea."
Mutta nainen oli jo päätöksensä tehnyt. Heti aamiaisen syötyään hän lähti tapaamaan Námoa, joka oli melko lailla samaa mieltä kuin hänen miehensä Súlimo. Mutta vähänpä hänkään pystyi panemaan hanttiin Tähtien Kuningattarelle, joka oli päättänyt saada tahtonsa läpi. Niinpä haettiin Elén kammiostaan ja varustettiin matkalle. Suuri kotka otti hänet selkäänsä ja kantoi kauas merelle. Kotka palasi aikanaan ja kertoi jättäneensä Elénin sovittuun paikkaan metsään Toiselle Rannalle.
Mutta kotka oli oudon välttelevä, kun siltä tiedusteltiin tarkemmin, millainen metsä oli kyseessä ja millaisella mielellä Elén oli lähtenyt liikkeelle. Lintu suki höyheniään ja puhui epämääräisesti puiden välissä leijuvasta usvasta. Samaan aikaan pieni kalpea hahmo horjui puiden välistä aukealle ja näki talojen piipuista kohoavat savut. Joku hakkasi puita niin että kolisi. Hahmo jatkoi matkaansa kohti kylää ja siristi silmiään auringossa. Pieni irvistys paljasti terävät etuhampaat.
"Missä minä olen?" hän sanoi itsekseen. "Ja kuka minä olen?" hän kysyi auringolta, joka ei tietenkään vastannut, paistoi vain niin kuin ennenkin. "Ja mikä minä olen?" hän kysyi vieden kädet ohimoilleen. Ei hiuksia, ei korvia. Hän kokeili varmuudeksi takamustaan. Kyllä vain, pieni hännäntypykkä tuntui harmaan kaavun alla. Hän kohotti hieman pitkää kaapuaan ja katsoi jalkojaan: sorkat. Pahus sentään, onpa kummallista. Hän kokeili otsaansa: sarventyngät. Hän lipaisi kielellään etuhampaita ja sai haavan kieleensä. "Mikä minä oikein olen?" hän parahti ääneen. Ja samassa hän huomasi, miten aurinko poltti hänen ihoaan. Kuumuus alkoi tuntua sietämättömältä, vaikka aurinko ei ollut vielä kovin korkealla. Hän vetäytyi takaisin puiden varjoon, mutta kuumotus ei hellittänyt. Hän juoksi syvemmälle ja syvemmälle metsään, kunnes huomasi myrskyn riepottaman ja puoliksi maasta irronneen kuusen. Hän ryömi niin kauas juurakon alle kuin pääsi ja kyyristyi kippuralle. Polte iholla alkoi vähitellen hellittää, mutta sen tilalle hiipi uusi tunne. Jano. Hänellä oli kurkkua kuristava jano. Ja hän tajusi tietävänsä, miten janon saattoi sammuttaa. Oli vain odotettava pimeää.
* * *
Usvajaisten kylän päivä kului vähitellen kohti iltaa. Kyläläiset toimittivat asioitaan tietämättä, että metsässä juurakon alla kyyristeli outo olento, joka puhui itsekseen. "Nimi, meillä oli nimi, mutta mikä sse on?" se sanoi kimeästi ja vastasi sitten itselleen puhuen matalammalla ja karheammalla äänellä: "Sinun nimesi on hukkunut santaan eikä sitä enää ole. Mutta minä tiedän nimeni. Minä olen Nosferatu. Ja minä määrään. Minä elän ja minä juon."
* * *
Oli kolmaskin, mutta se pysyi vaiti. Ihaili vain sorkkiaan ja hyräili mielessään laulua, jota laulettiin tavallisesti monipillisen huilun säestyksellä:
Älä sinä huoli, tyttö nuori, paljonkos kyyneleet hyödyttää? Brekekeke koaks koaks, brekekeke koaks koaks, viini on vettä sakeampaa.
- Päivitetty viimeksi 28.8.2008
Cirindë (Cirindë)
Cirindë istuutuu niitylle ja katselee sepän tyttären iloista leikkiä. Hän huokaisee ja nostaa kasvonsa hohti taivasta. Aurikokaan ei tuntunut lämmittävän entisellä tavallaan. Onneksi äiti ei elänyt nähdäkseen tätä pelon täyttämää aikaa. Hänen katseensa eksyy automaattisesti kohti näköetäisyydellä olevaa kylää ja mielessään hän voi lähes hahmottaa suuren hirttolavan aukiolla. Agnin ilonkiljahdus rikkoi kuitenkin Cirindën synkät mietteet. Tytön vilpitön ilo saa kenen tahansa huulille hymyn. [18-vuotias] Cirindë on asunut koko ikänsä Suvannon kylässä. Hänestä muuttui hiljainen ja synkeä äitinsä kuollessa pari vuotta aikaisemmin. Cirindë on musta hiuksinen ja pitkä raajainen. Hänen silmänsä ovat siniharmaat ja hän on myös hyvin kalpea. Lähes kukaan Suvannon kylän asukkaista ei ole kuullut Cirindën nauravan, ei tytön isän kuoltua hänen 11-vuotis päivänään mystisellä tavalla. Hän asuu pienessä ja vaatimattomassa mökissä yksikseen. Silloin tällöin hänellä on tapana leikkiä Agnin kanssa ja pitää tyttöä silmällä. Cirindë on suht taitava käsistään, joten elannokseen hän tekee milloin mitäkin käsitöihin liittyvää.
- Päivitetty viimeksi 27.8.2008
Delvin, metsästäjä (Deepdelver)
"Lulun Tupa" nimisen majatalon ovi aukeaa ja sisään astuu tummahiuksinen, reilut 170 senttimetriä pitkä mies, majatalon vakioasiakas.
Ikää miehellä on 36 vuotta. Delvin katselee kaartuvien kulmakarvojen alla kiiluvien tummien silmiensä avulla majatalon muuta väkeä. Miehellä on yllään vanhat ja töhryiset vaatteet, vuosien kuluttama viitta ja ruskeat, monen monta kertaa paikatut saappaat. Saappaan suusta törröttää metsästysveitsen luusta valmistettu kahva. Mies näyttää siltä kuin olisi samoillut metsässä vuosia, mistä jokainen silminnäkijä voi päätellä miehen saavan elantonsa metsästämällä riistaa taitavasti joustaan käyttäen. Delvin asuu vaatimattomassa hirsimökissään kylän pohjoislaidalla, metsän rajalla.
"Kylään näyttää saapuvan paljon uusia kasvoja, mitä kummallisempia sellaisia." Delvin mutisee olutta tarjoavalle naiselle, majatalon emännälle.
Hetken kuluttua Delvin poistuu omaan kotiinsa, istuutuen pienelle kuistilleen. Hän kaivaa vyöstään roikkuvasta nahkapussista jotakin.. jotakin joka osoittautui pieneksi, puusta tehdyksi huiluksi.
Pian pehmeä melodia täyttää lähiympäristön äänet.
- Päivitetty viimeksi 27.8.2008
Ereinion, inkvisiittori (Ereinion)
Inkvisiittori Ereinion on kauan sitten kuolleen kerjäläismunkin tapaan Seitsemikkökirkon veljiä, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Nimensä inkvisiittori on tosin saanut munkkiveljen mukaan, joskin on todettava, että legendoissa veli Ereinionista on muodostunut huomattavasti ihanteellisempi ja vähemmän särmikäs hahmo kuin mitä hän todellisuudessa oli.
Nomerossan luostarin palon jälkeisinä aikoina Seitsemikkökirkon suunta on inkvisiittorimme mielestä ollut vakavasti alaspäin. (Moni muukin saattaisi olla samaa mieltä, mutta pitäisi kyllä inkvisitiota nimenomaan osoituksena alamäestä.) Jäsenten uskonnollinen tietoisuus on pudonnut pohjamutiin ja yhä useampi kasvaneesta jäsenkunnasta on kiinnostunut Seitsemän uskosta vain oman etujensa pönkittämisen välikappaleena. Tätä tilannetta korjaamaan eräät intomielet ovat kehittäneet uuden laitoksen, inkvisition, jonka tehtävänä on palauttaa laistajat ja lusmuilijat ruotuun joko hyvällä tai sitten pahalla. Inkvisiittoreiden kunniaksi on sanottava, että he ovat oppineita, hienostuneita ja tavallaan korkean moraalinkin omaavaa väkeä. Huono puoli, eli heidän fanaattinen uskonnollisuutensakaan ei ole monia häirinnyt, koska he eivät juuri ole päässeet vallankahvaan missään kirkkoprovinssissa, saati sitten valtiotasolla.
Tai niin oli ainakin asioiden laita vielä tusinan vuotta sitten. Silloin kaukainen Borcodan saarivaltio Pishaniamerellä sai uuden, nuoren kuninkaan, joka oli loputtoman kyllästynyt saaren juonittelevaan ja turmeltuneeseen prelaattiin. Aihetta olikin, mutta hurskaana miehenä tunnettu kuningas ei halunnut ottaa kantaa kirkkoa, vaan ainoastaan sen viranhaltijaa vastaan. Hän keksi mielestään oivan ratkaisun ja antoi inkvisitiolle täydet oikeudet uskonnollisten olojen (jotka kyllä olivatkin retuperällä) järjestämiseen valtakunnassa.
Loppu onkin (nyky)historiaa. Alueelle tulvi Seitsemikköveljesten fanaattisinta kastia noin sadan ihmisen verran. Nämä demagogisesti sivistyneet mutta julman verenhimoiset hurmahenget taivuttivat runsaasti köyhiä maalaisia asiansa taakse, ja ryhtyivät sitten ajamaan asiaansa ankaralla kädellä. Tuloksena oli paitsi prelaatin, myös hänen kaiken lähipiirinsä, kumminkaimasta lemmikkilahnoihin, päätyminen roviolle. (Lahnat tosin halstrattiin ja niistä tehtiin murkinaa köyhille.) Ja se oli vasta alkua. Muitakin valtakunnan johtomiehistä päätyi roviolle, maa horjui sisällissodan partaalla ja kuningas, joka alkoi katua päätöstään, tunsi olonsa niin turvattomaksi, että uskoi pystyvänsä pitämään valtansa vain yhteistyössä inkvistion kanssa. Niinpä Borcodasta onkin tullut viimeisen kymmenen vuoden aikana uskonnollisen fanatismin keskus, josta inkvistion ilosanoma on levinnyt muuallekin.
Ereinion tuli Borcodan tapahtumien pyörteisiin kahdeksantoistiaana noviisina, mutta saavutti pian mainetta lahjomattomuudellaan, hurskaudellaan ja säälimättömyydellään. Hänestä povaillaan inkvisition tulevaa johtotähteä, joka on nostava järjestön sellaiseksi voimaksi, että kenelläkään kirkon sisällä ei ole varaa suhtautua siihen kevyesti. Borcodasta hänet kutsuttiin kuitenkin jokin aika sitten kirkolliskokouksen eteen, jossa hän sai kuulla, että hänelle oli myönnetty erivapaus tehtävistään suojeluspyhimyksensä haudalle tehtävää pyhiinvalellusmatkaa varten. Tosiasiassa konsiili vain halusi saada hänet vähäksi aikaa pois jaloista, jotta Borcodan tilanne saataisiin edes jotenkin rauhoittumaan (eikä vaivalloisella matkalla tapahtuva haaveri olisi pelkästään negatiivinen asia), mutta hurskas inkvisiittori näkee asian pelkästään hienona tilaisuutena hengenelämänsä syventämiseen.
Ereinion on juuri saapunut Suvannon kylään. Hän matkustaa jalan, mutta mukanaan hänellä on kuormajuhta, aasi nimeltä Ii-aww. Varustus on kutakuinkin niin juhlallinen kuin P. Crimsoniuksen Karmiinikaapuihin kuuluvan munkin voi kuvitella käyttävän - näkee selvästi, että hän ei harrasta turhaa prameilua, mutta toisaalta osaa vaikuttaa sivistyneeltä ja asiantuntevalta yliopistomieheltä Mansezerista, ei miltään takapajuiselta kerjäläisveljeltä. Mukana on parikin vaatekaapua sekä runsas määrä kirjallisuutta. Muuta omaisuutta on ilmeisesti varsin vähän, rahaa ilmeisesti jonkin verran.
Ulkomuodoltaan Ereinion on poikkeuksellisen komea. Hän on hyvinkin yli kuusi jalkaa pitkä, hoikka kuin piiskansiima mutta silti hyväryhtinen. Kasvot ovat jostakin aatelismiehen ja enkelin väliltä - viimeksimainittua korostaa se, että kolmenkymmenen vuoden iästä huolimatta parrankasvu on edelleen olematonta. Tukka on korpinmusta ja putoaa laineina miltei harteille asti.
Ulkomuotonsa lisäksi Ereinion herättää huomiota puhelahjoillaan. Hänellä on ääni, jonka vivahteikkuudesta ja suostuttelutaidosta Sarumankin olisi kateellinen, jonka lisäksi mies on varsinainen demogogian Demosthenes, keskustelutaidon Khrysosthomos ja kinastelun Cicero. Hän saa usein kuulijansa pyörälle päästään niin, että nämä ovat valmiita suistamaan roviolle oman isoäitinsäkin, vaikkei tähän edes olisi mitään aihetta. Hänen kasvonsa ovat aina samalla tavoin ilmeettömät, mutta hän ei ole täysin vailla huumorintajua, vaikkei itse koskaan edes hymyile. Hän nimittäin saattaa silloin tällöin lohkaista jotakin kuivan huumorin tapaista, jolle useimmat muut nauravat. Itse hän vain mulkoilee tällöin ikäänkuin ihmetellen, että mitä hauskaa tässä nyt on - tilannehan on haudanvakava. (Sitä se sanan perimmäisessä merkityksessä usein onkin.)
Henkilökohtaisilta elämäntavoiltaan inkvisiittori on erittäin askeettinen. Hän ei juo alkoholia eikä polta mitään rauhoittavaa, kieltäytyypä jopa kaikista lääkkeistä luonnonyrttejä myöten. Hän syö vain joka toinen päivä, ja silloinkin pelkkiä kasviksia. Rukouksensa hän lukee säännöllisesti ja suurimmalla mahdollisella hartaudella. Hän inhoaa kaikkia syntejä (omiaankin silloin harvoin kuin niihin törmää) käytännössä yhtä paljon ja on valmis viemään roviolle jokaisen, joka ei vaikuta osoittavan katumusta niistä. Seksuaalisuuteen hän selibaatissa elävänä suhtautuu hyvin torjuvasti ja käsittelee seksuaalisia syntejä varsin vaitonaisesti, mutta sitäkin kovemmalla kurilla.
- Osasyynä edelliseen lienee se, että inkvisiittorimme on homoseksuaali, vaikkei uskalla tunnustaa sitä edes itselleen.
Ja virkaintoahan inkvisiittorillamme luonnollisesti riittää myös Suvannossa...
- Päivitetty viimeksi 8.9.2008
Kauppi Maranpoika Haltiamieli, maanviljelijä (Haltiamieli)
Kerrotaan, että Halthmael kiersi yli kahden vuoden ajan etelän routaisia nummia Fican jäljillä, mutta joutui lopulta luovuttamaan ja palasi Suvannon kylään. Hän nai entisen piikansa ja sai vielä vanhoilla päivillään pojan. Onnea kesti runsaat kolme vuotta, kunnes eräänä elonkorjuun iltana kartano syttyi tuntemattomasta syystä tuleen. Pelloilta sammutustöihin kiirehtineet palkolliset löysivät pojan tajuttomana pihasta, mutta Halthmael vaimoineen mitä ilmeisimmin menehtyi. Kenties hän syöksyi poikansa pelastettuaan takaisin tulipätsiin etsimään vaimoaan eikä koskaan selvinnyt ulos.
Kauppi Maranpoika Haltiamieli on tarumaisen Halthmael-sankarin jälkeläinen seitsemännessä polvessa, mutta vain sukunimi kertoo enää vanhasta kunniasta. Kartanon palon jälkeen suvulla ei ole pyyhkinyt erityisen hyvin, ja perintöriidat ovat silponeet ennen niin laajat tilukset toraisaksi tilkkutäkiksi. Kaupin kuusi vanhempaa veljeä ovat kaikki lähteneet kylästä: oppipojiksi, rengeiksi tai maankiertäjiksi. Sihvon, toiseksi vanhimman, huhutaan ryhtyneen Punakaavuksi. Aapo, neljänneksi vanhin, hirtettiin toissavuonna Eräkorvessa paikallisen majatalonpitäjän taposta syytettynä. Veljessarjan isä Mara seurasi kohta Aapoa manan majoille haavoituttuaan kuolettavasti karhujahdissa. Kaupungissa asesepän kisälliksi kohonnut esikoinen Hannus ei ole osoittanut mitään haluja palata Suvantoon hoitamaan karua kotitilaa, joten viime ajat yhdeksäntoistavuotias Kauppi on asunut siellä yksin asioita miten kuten hoitaen. Laiska-Kauppina hänet kylällä tunnetaan, mutta ei poikaa turhan ankarasti ole kiusoiteltu. Minkäs tämä luonnolleen mahtaa, ja melkolailla harmitonhan hän on yhtäkaikki.
- Päivitetty viimeksi 28.8.2008
Hans, hevosmies (CAPS)
Suvannon kylään johtavalta tieltä kuuluu tuttu kärryjen natina, ja pikkukivet sinkoilevat kärryjen pyöristä, kun hevosmies Hans kaartaa kärrynsä majatalon eteen. Mutaisilta kärryiltä loikkaa alas hontelo, tummahiuksinen mies, jonka siniharmaissa silmissä on ilkikurinen pilke. Mies näyttää kasvoiltaan itsekin hieman hevosmaiselta: kasvot ovat pitkät, nenä hieman kyömy ja hampaat lievästi ulkonevat. Komeaksi häntä ei voi sanoa, mutta naururypyt ja sotkuiset hiukset tekevät 34-vuotiaasta mieehstä kuitenkin ihan hauskan näköisen.
"Mitäs tänne kuuluu? Oletteko pitäneet kylän pystyssä? Nyt on kaurat haettu hevosille, pärjäävät taas pitkään tällä satsilla. Mitäs täällä on tapahtunut kun kaikki on noin synkeenä, ette kai te mua ikävöineet? Mä olin vaan viikon verran poijes," Hans vinoilee tien vieressä seisoskeleville, vakavailmeisille naisille. Kuultuaan susisydämistä ja äänestyspäätöksestä, hänenkin ilmeensä vakavoituu. "Vai sellasta on täällä tapahtunut… Sama juttu, kun siinä tarinassa, mitä kerrotaan niistä usmalaisista, vai mitä ne oli. Aika uskomaton juttu..." Hans muistelee hetken synkkänä kuulemiaan tarinoita, mutta ei jaksa optimistina kauaa murehtia kylän viimeaikaisia tapahtumia. "Ehkä ne saadaan pian kiinni kun kaikki on nyt valppaana. Ei se nyt parane alkaa synkistelemään. Antaa hevosen murehtia, sillä on isompi pää," hän lohkaisee naisille ja saa heissä aikaan toivomansa reaktion - hihitystä.
Hansilla on Suvannon kylässä pieni talli, jossa hänen silmäteränsä, kaksi hevosta asustavat. Tilukset ovat melko pienet, mutta hevosille löytyy kuitenkin kelvolliset laitumet. Tallin vieressä on melko vaatimaton mökki, joka toimii hänen asuntonaan, ja pieni verstas, jossa Hans valmistaa valjailta. Samassa mökissä Hansin kanssa asustaa myös Aaron - nuori ja innokas, mutta hieman hajamielinen oppipoika. Hansin luonaan käy paljon vieraita, sillä hän on pidetty seuramies. Parhaimmillaan hän on puhelias, leikkisä, ja hyvä ratkomaan toisten ihmisten erimielisyyksiä. Hänen huonoihin puoliinsa taas lukeutuvat muiden asioista juoruilu ja epäluuloisuus. Suuttuessaan (tapahtuu harvoin, mutta ei jää keneltäkään huomaamatta) Hans osaa toisinaan olla teatraalinen. Hans viihtyy ihmisten parissa, ja ajurina tunteekin suurimman osan kyläläisistä melko hyvin.
- Päivitetty viimeksi 26.8.2008
Igor, saunatonttu (Hathaldir)
Lulun Tuvan ovi aukeaa ja sisään astuu noin puoli metriä pitkä, nokinen hahmo, joka haisee palaneille partakarvoille ja vaikuttaa erittäin näreältä. Se astelee tiskille ja tilaa ison tuopin huurteista olutta.
Vaikka kaikki toki tietävät saunatontuista, kukaan läsnäolijoista ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt sellaista. Etenkään mustunutta ja pahantuulista yksilöä.
Lulu ojentaa tontulle tuopin, ojentaa kämmentään merkitsevästi ja kohottaa vasenta kulmakarvansa. "Joo joo!", tiuskaisee tonttu ja ojentaa Lululle kultakolikon. "Miulla on serkku Irlannissa." Baarin asiakkaat katsovat toisiinsa sen näköisinä, että eivät ole koskaan kuulleetkaan mistään Irlannista. Tonttu tuhahtaa ja hörppää tuopistaan.
Hetken kuluttua tuoppi tömähtää tyhjänä pöytään, eikä aikaakaan, kun tonttu on niin tuiterissa, että sen äreä ulkokuori pettää ja se alkaa avautua Lululle. Kyyneleet vierivät pitkin olennon nokisia poskia, kun se kertoo epäonnestaan. "En miä voi ennää mennä kartanolle. En miä kehtaa. Mikä se sellanen saunatonttu on, jolta pallaa sauna alta? Ei miusta oo mihkään. Ihan turha koko tonttu. Ja nyt ne sysisydämmetki on taas täällä. Miä olin pikkunen möllykkä vaan sillon viime kerralla, mutta se oli ihan kauhiaa... äiti ei päästännä miuta ulos kun pelkäs niin hirmusesti. Onneks ei... isoveikan se laitto hakemaan puuroo portailta, ja sille tielle se sitte jäi... Siinä män koko lapsuus pilalle. Ja nyt se sitte alkaa taas! Mistä miä nyt saan katon piän piälle? Igor on muuten nimi, saunatonttu Igorhan miä... vaikkei se varmaan kettää kiinnostakkaa..."
Mitä Igor ei kerro, on se, että se itse sytytti vahingossa saunan palamaan. Se ei myöskään kerro huolimattomuuden johtuvan siitä, että se joutui kauhun valtaan kuullessaan kylän nuorten naisten puhuvan saunassa sysisydänten paluusta. Kaikkein vähiten se kertoo, mitä se ylipäätään teki lauteiden alla nuorten naisten saunavuorolla.
Lulu, majatalonemäntä (Samooja)
Suvannon kylässä on yksi majatalo, nimeltään "Lulun tupa". Nimensä majatalo saa luonnollisesti emännästään Lulusta joka on johtanut majatalon pitoa rautaisella otteellaan jo useita vuosia. Keski-ikäinen nainen on tunnettu siitä että hän tarttuu tarmokkaasti toimeen ja tietää useimmiten Suvannon kylän uutisten lisäksi myös naapurikylien polttavimmat puheenaiheet. Majatalon apulaisilla ja keittiöpiioilla on terve kunnioitus emäntää kohtaan, joka edellyttää palkollisiltaan ripeää toimintaa ja ehdotonta kuuliaisuutta. Kyläläiset ovat iltaisin perinteisesti kokoontuneet majatalon suuren saliin jossa kuulee parhaimmat juorut ja uutiset ulkomaailmasta, höystettynä Lulun maittavalla oluella.
Lulu silmäilee paheksuvasti Pagbaa joka läikyttää kiihdyksissään olutta pöydälle. Pyyhkien käsiään esiliinaansa hän säntää torumaan seppää sotkemisesta ja kiikuttaa samalla tyhjät tuopit pois pöydästä. Kylän väki on viime päivinä ollut selvästi poissa tolaltaan viimeaikaisten tapahtumien johdosta. Vaikka usvajaisten hyökkäyksistä on kulunut jo pitkä aika niin ne ovat monille kyläläisille tuttuja, jos ei muualta niin lapsena kerrotuista kauhukertomuksista joilla yritettiin pelotella viikarit pois pahanteosta.
- Päivitetty viimeksi 27.8.2008
Bernard U. MacKenzie, kirjuri (Pikku Myy)
Bernard U. MacKenzie ei ole kauneudella pilattu mies. Hän on pienikokoinen puoliksi maatuneen näköinen ja hajuinen olento, jota kukaan ei lähtökohtaisesti olisi valmis kutsumaan "ihmiseksi". Ohut, rasvainen tukka on liian pitkä ja roikkuu rasittuneilla silmillä, hintelää, pattipolvista ruumista verhoavat haalistuneet vaatteet, joiden paikatkin ovat välittömän hajoamisuhan alla. Vaatteet ovat saattaneet joskus olla laadukkaat, mutta kukaan ei olisi valmis lyömään asiasta vetoa edes oluttuopin panoksella. On vaikea arvioida Bernard U. MacKenzien tarkkaa ikää. Hän toisaalta näyttää siltä, kuin hänen toinen jalkansa olisi jo tukevasti haudassa, mutta toisaalta elintavat ottaen huomioon, se ei mitenkään välttämättä tarkoita korkeaa ikää. MacKenzie kun tuppaa nauttimaan kotipolttoisia enemmän kuin lääkäri määrää, istuessaan kammiossaa yömyöhään kirjoittamassa ja lukemassa, ei käy ulkona muuten kuin huussissa käydessään ja harvakseltaan ostaessaan elintarvikkeita. MacKenzie on tavattoman pihi. Kun sikalanpitäjältä pari vuotta sitten talo paloi salamaniskun vuoksi, luovutti hän raskaan painostuksen vuoksi muutaman vihertyneen kuparilantin vahvoilla kirouksilla höystettynä, mutta kieltäytyi yksiselitteisesti enemmistä avustuksista. Hän ei tunnusta mitään uskontoa, mutta harrastaa antaumuksellisia väittelyitä nimettömän jumalan kanssa, joka ilmeisesti on olemassa vain, jotta MacKenziellä olisi joku jolle aina kiukutella. MacKenzie on hyvin omaa rauhaansa rakastava persoona, joka karkottaa kaikki lähempää tutustumista yrittävät pahalla suullaan. Hän vihaa tasapuolisesti kaikkia maailman ihmisiä paitsi yhtä, apteekkari Saladina, joka on saanut niskoilleen MacKenzien peittelemättömän vastenmielisyyden ja käsittämättömiin mittasuhteisiin ulottuvan inhon, joka ilmenee ukkosmyrskynkaltaisina riitelyinä ja solvauksina, joita MacKenziellä on varattuna aina liuta henkilökohtaisesti Saladinille räätälöitynä. Bernard U. MacKenzie tunnustaa kapakan ukkojen ristikuulusteluissa ammatikseen kirjurin, mutta kukaan ei tiedä, miten Suvannon kaltaisessa pikkukylässä ikinä kukaan voi tulla toimeen pelkällä kirjoittamisella, ottaen huomioon sen, miten harvakseltaan MacKenzien luona kukaan ikinä käy asioimassa. Huhut kuitenkin kertovat, että MacKenzie tienaa varsin hyvin ja säilöö mittavaa omaisuutta tönönsä uumenissa.
- Päivitetty viimeksi 28.8.2008
Melcairiel, parantaja (Herugrim)
Hieman likaiset tummat hiukset heilahtelevat kun Melcairieliksi kutsuttu nainen ratsastaa kohti kylää, niskassaan hän kantaa jonkin eläimen ruhoa, paiskaa sen kuitenkin menemään kun näkee kylän edessään.
Hän hypähtää hevostallien kohdalla ratsunsa selästä, tuuppaa sitä kohti talleja. Ihmiset kääntyvät katsomaan tätäkin muukalaista. Hän paljastuu vajaat 180 cm pitkäksi, laihaksi, vahvan näköiseksi nuoreksi naiseksi, tarkka ikä on 26. Väkeä on hieman kertynyt siihen mistä Melc kulkee ja tämä tönii ihmisiä hiukan tieltään, hän kerää katseita hiukan puoleensa. "No mikä nyt on niin saakelin jännää?" nainen huutaa, mutta virnistää lopulta ja jatkaa matkaansa.
Nainen oli asunut jo aiemmin kylässä, toiminut jonkinlaisena parantajana tahikka lääkärinä – kenties jotain siitä väliltä? Melcairiel huomaa että runsaasti muitakin on saapunut kylään samoina hetkinä. "Ihmisiä kerääntyy kylään. Sillä tuntuu olevan jotain magneettista vetovoimaa?" hän päästää ilmoille.
Muutama kyläläinen juoksee tervehtimään häntä ja kyselee paluustaan. "Niin, olin muutaman vuoden poissa, ikäviä asioita tapahtui ja setvin kaikkea." "Olemuksesikin kertoo siitä", kuuluu jostain vastaus. Nainen tajusi ettei lämpimästä verestä valuva miekkansa antanut kovin hyvää kuvaa ja koetti vaivihkaa tunkea asetta syvemmälle huotraansa ja pyyhkiä vaatteisiinsa verta siitä. "Mitä kauheuksia tapahtui?" kysyy vanha mies häneltä. "Se on henkilökohtaista", Melc toteaa kylmästi ja kävelee kohti hieman risaisen näköistä taloa. Ovi aukesi pienellä potkaisulla – talo oli useamman vuoden ollut käyttämätön ja kaikki oli risaista sekä pölyistä. Nainen painuu sisään, talosta kuului kolinaa.
- Päivitetty viimeksi 29.8.2008
Miccoliina, maalaistyttö? (Miccoh)
Kaikki tietävät tarinan kauan sitten eläneestä sankarista, joka teki uskomattomia urotöitä eri maanosissa ja sai täten lisättyä nimensä moniin eri maalaisiin kronikoihin. Vaikka hänet lopulta karkotettiinkin Almainin hovista hänen yritettyään ajaa maanviljelijöiden oikeuksia, eikä hänestä sen koommin kuultu, hän säilyi monien muistoissa ja sukupolvien kuluessa siirtyi kylänvanhimpien kertomiin kansallisrunoihin. Häneen liittyy kuitenkin myös paljon sellaista, mitä vain harvat saivat tietää. Muutama asiaan syvällisemmin perehtynyt folkloristikko on kuitenkin havainnut hänen tarinassaan yhtymäkohtia myös Walbaronin ikivanhan keisarisuvun kronikoiden kanssa. Eräs historiantutkijaryhmä on jopa sitä mieltä, että aviorikoksen kautta tuo kronikoiden sankari sai sijoitettua perillisensä keisarilliseen hoviin. Tätä teoriaa tukee, että silloinen julma keisari kuoli epäilyttävissä olosuhteissa koko hovin edessä myrkytettyyn viiniin, eikä kukaan koskaan saanut selville kuka oli teon takana. Valtaan noussut nuori Gredel oli joka suhteessa erilainen kuin edeltäjänsä Fredreic II ja säästi jopa myrkytetyn viinin tarjoilleen palvelijan sekä kokin ja viinikellarimestarin hengen. Nämä historiantutkijat tosin olivat veljeskuntansa äärikiihkoilijoita, ja heidän kannattajaryhmänsä oli pieni. Kun eräänä keväänä lumien sulettua heidän puheenjohtajansa määrättiin poltettavaksi Walbaronin pääkaupungin keskustorilla maanpetoksesta epäiltynä, he ovat siirtyneet pitämään matalaa profiilia, mutta silti heitä on vielä olemassa eri puolilla keisarikuntaa; he ovat pahaenteisiä Harmaaviittojen veljeskuntalaisia.
Mutta lörpöttely sikseen. Keisarisuvulla on noista ajoista lähtien ollut hallussaan eräs suuresta terävästä hampaasta tehty kaulariipus, jonka kerrotaan muinoin kuuluneen kaikkien pelkäämälle Merikäärmeiden kuninkaalle. Kronikoiden mukaan sen kävi leikkaamassa merikäärmeen suusta eräs Gredelin isän hyvä ystävä, ja siitä lähtien se on siirtynyt hallitsijasuvussa keisarilta aina sille lapselle, jonka hän valitsi seuraajakseen. Joitakin sukupolvia myöhemmin Walbaronissa tapahtui erään salaliiton järjestämä vallankumous ja keisari murhattiin omalle valtaistuimelleen, ja joku salaliittoon kuuluneista valtion vaikutusvaltaisimmista kirkonmiehistä järjesti loputkin keisarillisesta perheestä salamurhatuiksi ja hänen valitsemansa valtuusto kokoontui äänestämään uudesta keisarista, kun vanhan eläviä sukulaisia ei enää ollut olemassa. (On tietysti sanomattakin selvää, että kirkkoherra oli saanut selville olevansa kaukaista sukua aiemmin syrjäytetylle keisari Fredreicille.) Pari vuotta myöhemmin myös Harmaaviittoja alettiin vainota valtakunnanlaajuisesti, kuten on edellä mainittu.
Mutta silloinen keisari oli aavistanut, että suurin osa hovista oli käännytetty häntä vastaan. Hänellä oli nuori poika, josta hän ei ollut kertonut julkisesti, ja ennen salamurhaa hän oli antanut tälle keisarisuvun käärmeenhammasriipuksen ja käskenyt tätä juoksemaan niin kovaa kuin pystyi. »Kaupunginmuurin ulkopuolella sinua odottaa hevoskärryt. Näytä tätä riipusta miehille, niin pääset heidän kyydillään turvaan», hän oli sanonut vähän ennen murhaajien saapumista. Poika oli pukeutunut aivan tavallisiin vaatteisiin, eikä ollut käynyt suihkussa moneen päivään, joten kuka tahansa olisi saattanut erehtyä hänen ylhäisestä syntyperästään. Hän pääsi turvallisesti ulos kaupungista ja löysi äkkiä isänsä varustamat kärrymiehet odottamasta häntä. Miehet olivat pukeutuneet jonkinlaisiin vaaleanharmaisiin kaapuihin, eivätkä he puhuneet paljon, vaikka poika yritti kysellä heiltä usein, että minne he olivat matkalla. Pako kesti useita päiviä, ehkä jopa viikkoja tai kuukauden, ja illat kylmenivät mitä pidemmälle matka taittui. Lopulta he olivat saavuttaneet Hammasvaarat, jossa sijaitsi Harmaaviittojen salainen piilopaikka. Siellä keisarisuku vuosien kuluessa lähti uudelleen kasvamaan, hitaasti, mutta varmasti. Alamaisina heillä oli vain Harmaaviitat, mutta saivatpa he sentään elää kaukana Walbaronin hovista ja sen juonista.
Lähialueet olivat jo kauan olleet rauhallista seutua. Joskus kauan sitten, ennen Harmaaviittojen veljeskunnan perustamista, siellä päin huhuttiin liikkuneen jotain usvajaisia, mutta kaikki tiesivät niiden olevan vain lasten satuja, joten Harmaaviitat antoivat keisariperheen jäsenten liikkua suhteellisen vapaasti, kunhan pysyvät poissa lounaassa kohoavilta Usvavuorilta, eivätkä matkusta Bataviaan tai Nomerossaan asti, sillä mitä lähemmäs pääkaupunkia kuljettiin, sitä enemmän uusien keisareiden hirmuvallan jäljet näkyivät, ja sitä todennäköisempää olisi ollut joutua kiinni.
Vielä joitakin sukupolvia kului. Niihin aikaan keisareiden käärmeenhammaskoru oli periytynyt eräälle nuorelle neidolle, prinsessa Miccoliinalle. Harmaaviitat olivat saaneet kerätyksi tarpeeksi muita todisteita kasaan, jotta saisivat hammaskaulakorun avulla muut historioitsijat ja folkloristikot vakuuttumaan siitä, että vanhasta kunnon keisarisuvusta oli vielä kruununperillisiä jäljellä, ja näin he saisivat tarpeeksi liittolaisia nostaakseen valtaistuimen laillisen perijän, kansan rakastaman vanhan kunnon Gredelin jälkeläisen, takaisin valtaan. Kaikki valmistelut oli tehty, mutta oli vielä pikkuinen ongelma, sillä sinä päivänä, jolloin heidän oli määrä lähteä palauttamaan Walbaronin kruunua Miccoliinan suvun haltuun, Harmaaviitat eivät löytäneetkään mistään kruununperillistä prinsessa Miccoliinaa, joka oli luonnostaan utelias ja jälleen kerran karannut omille teilleen keisarisuvun tunnuksena oleva käärmeenhammasriipus kaulassaan.
Miccoliina on arviolta yhdeksäntoistavuotias maalaistyttö – ainakin hän näyttää maalaistytöltä, pukeutuu kuin maalaistyttö ja käyttäytyy kuin maalaistyttö, eikä kenelläkään ole aavistustakaan siitä, kuka tai mikä hän oikeasti on. Hän saapui Suvannon kylään ehkä noin viikko sitten katselemaan kyläläisten arkipuuhia ja auttelemaan erilaisissa pikkuaskareissa aina tarpeen tullen. Joskus hän saattaa avustaa Lulun tuvan palvelijattaria ja toisinaan hän käy metsästämässä metsämiesten kanssa. Kotona asuessaan hänellä nimittäin oli tylsää, kun koskaan ei saanut tehdä mitään jännittävää ja kaikki tuotiin aina valmiina hänen nenänsä eteen. Siksi hän harrastaakin kotoa karkailemista ja viettää aikaansa lähiseutujen kylissä aina muutaman viikon kerrallaan tai siihen saakka, kunnes hänet löydetään ja viedään väkisin takaisin kotiin. Luulisi, että yhdeksäntoistavuotias nainen saisi tehdä mitä haluaa, eikä hän kykene ymmärtämään, miksi pelottavat harmaakaapuiset miehet seuraavat häntä kaikkialle. Joskus heitä ei näy päiväkausiin, mutta silti Miccoliina tuntee heidän olevan koko ajan lähistöllä, eikä hän saa heidän takiaan hetkeksikään mielenrauhaa. Ja nyt heidän lisäksi on vielä nämä sysisydämetkin. Eikö tavallinen maalaistyttö saa olla ikinä rauhassa?
- Päivitetty viimeksi 6.9.2008
Mike (Jasdril~)
Nuori, ehkä 16-vuotias poika Mike naksuttelee niskojaan. Hän katselee hämmentyneenä kättään. Hän tietää nostaneensa vain oikean kätensä silmiensä korkeudelle, mutta ei onnistu näkemään siinä viittä sormea, vaan viisitoista. Ja kolme käsivartta. Mikä se olikaan? Skiing... Skit.. Jotain. Pirstomielisyydeksi joku sitä taisi sanoa. Harhanäkyjä, muka. Mie tiedän, et tuo käsi on tuossa. Ja siinä on kaks muutakin. Ne ei vaan ole miun kädet, ne on toisen minun käsiä. Ihan oikeasti. Mustat, lyhyet ja pörröisenkiiltävät hiukset peittävät 165-senttisen, hintelän nuorukaisen päälakea. Pojalla on paksut kulmakarvat, mustat silmät ja harvinaisen kalpea iho. Kukaan ei tiedä mistä hän tulee, mutta hänestä on mukava juoruilla tuttavien kesken. Mike lopettaa kätensä katsomisen ja lähtee kävelemään kylän läpi, tietämättä jälleen, missä tarkoituksessa. Jokainen, joka hänet näkee, hiljentyy tuijottamaan häntä, ja välittömästi pojan mentyä riittävän kauas, alkaa jälleen juoruta ystävälleen tai mielelleen. Taas tuo outo poika kävelemässä ympäriinsä. Ihan varmasti pahan palveluksessa tuolla ulkonäöllä, tuolla ilmeellä. Outoa sakkia tosiaan.
Mikella ei ole ystäviä. Mikella ei ole kykyä empatiaan. Mikella on vain oma maailmansa ja omat tuntemuksensa. Hän sairastaa skitsofreniaa, eikä moisille anneta kunniaa opetella ammattiin. Mutta tämä jätkä ei moisesta välitä.
- Huusitko minulle jotain? - Minäkö? Kukaan ei ole sanonut mitään muutamaan viime minuuttiin. - Aa.. Aha.
- Päivitetty viimeksi 27.8.2008
Morwen (Vampirelady)
Morwen katselee pienen mökkinsä ikkunasta Lulun kapakan valoisia, kutsuvannäköisiä ikkunoita, ja huokaisee. Taaskaan ei ole aikaa mennä kapakkaan hetkeksi rentoutumaan ja unohtamaan työt: Kanat ovat nimittäin vielä ruokkimatta, ja Jääräpää on lypsämättä. Morwen kietoo vihreän viitan ympärilleen, ja lähtee astelemaan kohti navettaa, josta kanojen nälkäinen kaakatus kuuluu. Tuuli puhaltaa kylmästi, ja kieputtaa Morwenin kastanjanruskeita hiuksia ympäriinsä. Kun Morwen avaa navetan oven, kanat ryntäävät kilvan hänen kimppuunsa vaatien jyviä. Morwen alkaa viskoa jyviä tuvastaan nappaamasta sangosta, ja kanat alkavat nokkia niitä tyytyväisinä. Sitten onkin jokailtaisen (ja -aamuisen) tahtojen taistelun vuoro:
Jääräpää-kuttu silmäilee Morwenin keltaisia silmiä vihaisesti omasta nurkastaan, kun Morwen lähestyy lypsääkseen sen. Lypsäminen alkaa yllättävän rauhallisesti, mutta sitten kuttu yllättäen näykkäisee Morwenia. Morwen kiroaa: "Sinä kelvoton elukka, koittaisit joskus käyttäytyä vähän paremmin, tai minä pistän sinut lihoiksi!" Lypsy kestää 15 tuskallista minuuttia, ja sen jälkeen kirottuaan vielä kerran Jääräpäätä Morwen astelee kohti mökkiään, ja toivoo, että hänen isänsä olisi vielä elossa.
- Päivitetty viimeksi 1.9.2008
muukalainen (Jaamar)
Lulun tuvan syrjäisimmässä pöydässä istuu kohta keski-ikää lähestyvä (tai muuten vain kovien koettelemusten vanhentama) mies päässään huopahattu joka on kai joskus ollut musta. Nyt pahasti auringon haalistama ja muutenkin vähän kovia kokeneen näköinen. Päällään miehellä on kulunut pellavapaita joka on joskus ollut valkoinen. Paita ei varsinaisesti ole likainen, mutta niin käytetty että mikään pesu ei enää voi täysin palauttaa sen alkuperäsitä väriä. Paidan päällä on yhtä kuluneen näköinen nahkaliivi. Jalassa pitkävartiset saappaat. Vyöllä roikkuu suuri, karkeatekoinen veitsi.
Hieman resuisista vaatteista huolimatta mies näyttää siistiltä. Parta on melko lyhyt ja huolella leikattu. Hiukset tummanruskeat, olkapäähän ulottuvat ja usein sidottu nahkahihnalla taakse. Hän ei ole laiha, mutta tästä huolimatta selvästi hyväkuntoinen. Kävelemään tottunut. Miehen vieressä seinää vasten nojallaan on sauva jollaisia käyttävät ihmiset jotka joutuvat kulkemaan paljon maastossa. Sauvalla voi kokeilla maaperää, siihen voi tukeutua hankalassa paikassa ja hätähapauksessa myös puolustautua pienempiä petoja vastaan.
Mies seuraa majatalon tapahumia syrjästä tyynenrauhallisena. Hän sytyttää piippunsa ja viittaa Riepua tuomaan uuden tuopin olutta. Näin hän istuu joka ilta. Viikon verran hän on asunut majatalossa, mutta kukaan ei tiedä hänen nimeään. Häntä kutsutaankin muukalaiseksi ja hän tuntuu olevan nimitykseen kovasti tyytyväinen. Mutta vaikka nimi ei olekaan selvinnyt niin kaikki tietävät että jos hänelle tarjoaa muutaman oluen hän saattaa innostua laulamaan jotain (ja hänellä on uskomattoman voimakas, mutta pehmeä lauluääni jota on ilo kuunnella) tai kertomaan jonkun tarinan matkoiltaan (tiedä miten tosia ovat, mutta viihdyttäviä ainakin). Tarinoidessaan tai laulaessaan hänen tummat silmänsä saavat leikillisen ja joskus jopa hiukan ilkikurisen kiillon. Jos ajat olisivat paremmat mies olisi varmasti lähes kaikkien suosiossa, mutta nyt monet suhtautuvat häneen hiukan epäillen.
- Päivitetty viimeksi 1.9.2008
Pagba, seppä (Pagba)
Tuoppi iskeytyy pöytään ja olutta läikkyy. Tuhannen kerran, minä en ole mikään Papa Legba!, seppä Pagba ärjyy nokinen naama punaisena majatalon ulkopuolella sijaitsevan pöydän äärestä noussen ja sormeaan kiistakumppanilleen heristellen. Uskallatkin verrata minua siihen murhamieheen! Seppä Papa Legban kohtalo edellisen usvajaishyökkäyksen aikana on suosittu kauhutarinoiden aihe. Kuuleman mukaan mies kuoli noiduttuna heti sen jälkeen kun oli murhannut kylän hyvän parantajanaisen, joka kaiken lisäksi oli ollut salainen suojelija. Pagbaa ei ole koskaan miellyttänyt se, että hänet on rinnastettu tuohon synkkään hahmoon, jonka nimi ja kuvailtu ulkomuoto muistuttavat häntä. Vielä vähemmän nyt, kun puhutaan uusista murhista ja usvajaisten paluusta.
Herkeä sinäkin virnistelemästä, senkin pölkkypää!, Pagba karjuu Hansille. Jos meinaat jatkossakin saada metalliosia kurjiin valjaisiisi minun pajastani, niin naama peruslukemille!
Pagba on lyhyt, mutta tanakka ja harteikas mies. Hänen nahkainen esiliinansa on kipinöiden täplittämä ja kaljua päälakea koristaa musta patalakki. Luonteeltaan hän on äkkipikainen, mutta kiivas. Hänen ainoa heikko kohtansa on kymmenvuotias tytär Agni. Tämän äiti kuoli lapsivuoteeseen ja tyttö on aina ollut Pagban silmäterä.
- Katso myös täältä
- Päivitetty viimeksi 27.8.2008
Riepu, palvelustyttö (douv)
Kaiken monenkirjavan väen seassa kulkee kookas, romuluinen nuori nainen, tai tytöksi häntä vielä voisi sanoa. Tyttö tottelee nimeä Riepu, mutta yleensä majatalon emäntä saa huudella usean kerran ja muillakin nimillä, ennen kuin omiin ajatuksiinsa usein unohtuva tyttö huomaa, että hänen täyttämänsä oluttuoppi olikin täynnä jo aikaa sitten, tai että pöydät kaipaavat pyyhkimistä.
Jotkut ihmettelevät, miten Lulun muuten ripeän palvelusväen sekaan on tuollainen, ruskeiden silmien kieroonkatsomisesta ja ajatuksen hitaasta kulusta päätellen heikoilla syntymälahjoilla siunattu ressukka. Eipä Riepu paljoa palkkaakaan kyllä saa, ehkä Lulun sydämestä löytyi sääliä tytölle, joka vuosia sitten, majatalon alkuaikoina ilmestyi kynnykselle repaleisissa vaatteissa ja pitkän tenttaamisen jälkeen kertoi olevansa yksin ja tarvitsevansa töitä.
Hyvähän Rievun on Lulun tuvassa olla, on katto pään päällä ja mielekästä tekemistä. Kylällä vitsaillaan, että ellei joku olisi Riepua komentamassa, hän varmaan unohtaisi syödä tai nukkua ja jäisi vain tuijottamaan tyhjyyteen. Suurin osa kylän nuorista miehistä - ja osa ukoista ja naisistakin - pitävät kiusallisena, jos Riepu unohtuu katsomaan heidän suuntaansa, niinpä pääsee harvoin asiakaspalvelutehtäviin.
Nyt, kun majatalossa on tavallista suurempi väenpaljous, Riepukin on päässyt kyökin puolelta saliin. Tyttö on kuunnellut hurjan sepän ja saunatontun juttuja silmät pyöreinä. Aina kun puhutaan sysisydämmistä, hän värähtää ja vilkaisee olkansa yli. Ei siellä kuitenkaan ole ketään.
- Päivitetty viimeksi 29.8.2008
Saladin, apteekkari (Saladin)
On aamuvarhainen Suvannon kylässä. Itse asiassa niin varhainen, että moni Suvannon asukas mieltäisi sitä vielä yöksi. Ainoa asukas jonka voi nähdä kylällä tuohon aikaan liikuskelevan on kylän apteekin pitäjä Saladin. Kaikkina muina vuodenaikoina hänet voisi nähdä aamuisin kävelyllä kylässä, mutta näin varhaiskeväästä Saladin viettää yleensä aamunsa siivoten putiikkiaan talven jäljiltä. Kyläläiset ovat olleet jo pitkään sitä mieltä, että apteekkari Saladin on kylän ylivoimaisesti aamuvirkuin(Ja luonnollisesti mies menee myös yöpuulle aikaan, mitä 6-vuotiaskin pitäisi aikaisena). Vaikka Saladin on ehtinyt asua Suvannossa vasta vähän yli 3 vuotta, hänestä on ehtinyt tulla kylän kiinteää kantaa, sillä hyvin harva miehen tavannut unohtaa häntä ihan heti hänen erikoisen ulkonäkönsä takia. Saladin on keskipitkä mies jolla on hopeanvaalea keskipitkä tukka ja sen verran kalpea iho (paitsi kesäisin jolloin hänen kasvonsa saattavat olla hyvinkin punaiset. Tämä johtuu siitä, että hän palaa hyvin herkästi kesäauringossa), että hänet ensi kertaa näkevä saattaisi odottaa miekkosen pyörtyvän minä hetkenä hyvänsä. Saladin on 32-vuotias, mutta häntä luullaan usein nuoremmaksi hänen sileän ihonsa ja solakan ruumiinsa tähden. Itse asiassa moni Saladinin nähnyt voisi pitää häntä omalla tavallaan ihan komeana, mutta jokainen näin ajatteleva joutuu häneen tutustuessaan pettymään pahan kerran, sillä yleensä hänestä saa kevyellä keskustelulla suurin piirtein yhtä paljon irti kuin kivenmurikalta.
Saladin on hyvin arvostettu työssään ja häneltä tullaan usein kysymään neuvoa sairastapauksissa. Hän onkin saanut tietynlaisen epävirallisen lääkärin aseman (tämä ei suinkaan tarkoita, ettei kukaan muu saisi lääkärin titteliä). Kyläläiset eivät kyllä miellä Saladinia ihan lääkäriksi sen takia ettei hän käytännössä ikinä saavu paikan päälle hoitamaan sairaita. Kuten sanottu häneltä yleensä kysytään neuvoa ja sopivaa lääkeainetta tilanteen mukaan. Hän on tunnettu siitä miten voimakkaita(mutta loppujen lopuksi tehokkaita) lääkkeitä hän sairaille valmistaa ja hänen mottonsa apteekkarina onkin: "kova kovaa vastaan".
Saladinin apteekki on suht pieni kaksikerroksinen puinen rakennus. Pihamaat talon takana ovat tyhjää nurmikenttää lukuunottamatta kolmea komeaa omenapuuta. Saladin on tulostansa asti ollut kovin mustasukkainen omeniensa takia ja vartioi satoaan tarkoin aina alkusyksyllä. Eikä syyttä, sillä niiden kolmen omenapuun sanotaan tuottavan parhaimmat omenat koko Suvannossa, vaikka kovin moni ei voi kehuskella syöneensä näitä puiden antimia. Syksyisin kylän lasten suurinta hupia on käydä aamuvarhaisella omenavarkaissa Saladin yleensä tiukasti heidän kintereillään("Nyljen teidät elävältä senkin nimettömät maasiirat"). Varsinkin sepän tytär on omenien kypsymisaikaan tuttu näky apteekkarin pihamaalla rikostoveriensa kanssa.
Aamupäivisin apteekkiin kerääntyy säännöllisesti väkeä. Ei niinkään lääkkeiden takia vaan siksi, että kylän uusimmat uutiset kerrotaan usein ensiksi juuri siellä. Niin käy tänäkin aamuna, kun sinne tuodaan uutinen Saladinin kevätsiivouksen yhteydessä Kylmäsydämmien murhaamista kyläläisistä.....
- Katso myös täältä
- Päivitetty viimeksi 29.8.2008
Viima (Tuhka)
Kuukautta ennen murheen palaamista, kylään saapui tummiin pukeutunet nuorukainen. Vihertävänmustan viitan alta pilkottivat mustat nyöritettyihin nahkasaappaisiin tungetut housut ja ruskea pellavapaita. Saappaat oli nyöritetty karkeasti nahkanauhoilla kiinni. Muukalaisen kanssa katsekontaktn luonut kyläläinen käänsi pian katseensa noista hehkuvan sinisistä silmistä. Tämä reaktio sai nuorukaisen virnistämään peittelemättömän huvittuneesti. Hän vislasi korvia särkevän korkean nuotin ja tummanharmaa draakki lennähti hänen olkapäälleen. Noin 19-vuotiaan miehen toista olkapäätä vasten nojasi kaikella tapaa tavallinen kitara. Hän lampsi sisään majataloon ja puhutteli sen emäntää. "Mikä ihme teitä kaikkia ihmisiä täällä vaivaa? Jokainen on kuin seipään niellyt!" Hän laski huppunsa ja jos nuorukaisen silmät eivät olleet herättäneet hämmennystä, niin hiukset nyt ainakin. No oli sidottu pitkälle poninhännälle ja otsatukka reunusti kasvoja. Erikoinen asia niissä oli kuitenkin väri. Miten kellään saattoi olla siniset hiukset!? Ne olivat tummat, lähestyen mustaa, mutta silti selvän myrskynsiniset. Nuorukainen virnisti hävyttömästi edessään seisovalle naiselle: "Olisiko yhdenhengenhuonetta, josta ei tarvitse pulittaa kiskurihintaa? Aion juuttua tähän kyläpahaseen viikoksi jos toiseksikin, että eiköhän saada keskustelu hinnasta aikaseksi. Mutta ei nyt! Nyt tahdon vain sen huoneen ja lasin jotain olutta vahvempaa. Nimi on muuten Viima, jos sitä johonkin paperilappuseen tarvitaan. Draakki on Cida, vaikka ei se teille kuulu."
- Päivitetty viimeksi 31.8.2008
Theodore Vulpert, puunhakkaaja (Círdan)
Tok. Tok. Tok. Kirves iskeytyy nuorehkoon kuuseen Suvannon kylän rajoilla; puunhakkaaja Theodore Vulpert aloittaa päivänsä, aivan kuten kaikki muutkin päivät tätä ennen. Hän työskentelee hieman muuta kylää korkeammalla, metsän rajoilla noin viitisenkymmentä metriä pohjoiseen viimeisen talon puutarhasta katsottuna. Siellä hänellä on punainen puumökki, jonka renuoille on kerääntynyt suuria pinoja halkoja. Theodore on asunut Suvannon kylässä tarkalleen 16 vuotta seuraavan viikon perjantaina, ja koko sen ajan hän on toiminut kylän ainona puumiehenä.
Aina ei hän ole ollut yksin. Hän asui vaimonsa Mary-Annen kanssa siihen saakka, kunnes tämä menehtyi keuhkokuumeeseen nelisen vuotta sitten. Nyt Theodore asuu yksin, ilman ketään kuka hänelle puhuisi illan takkatulen loimussa. Usein hän istuu majatalossa kuunnellen kyläläisten uutisia niin läheltä kuin kaukaakin, joskin mitään itse sanomatta. Useimmat kyläläiset pitävät Theodoresta, ja monet ovatkin hänen asiakkaitaan puutöihin liittyvissä askareissa.
Theodore on noin 180-senttinen, melko rotevan näköinen mies, hiuksensa ovat lyhyet ruskeat ja silmänsä tumman vihreät. Kuitenkaan häntä ei voi komeaksi sanoa, sillä hän on enemmän kuin usein väsyneen ja likaisen näköinen. Päällään hänellä on lähes poikkeuksetta harmaa vaatetus ja ruskea takki. Luonteeltaan hän on surullinen ja hiljainen, mutta seurassa hän saattaa innostua kertomaan asioitaan, joskus jopa nauramaankin.
Tok. Tok. Tok. Kuusi kaatuu, ja Theodore hakkaa puuvartisella kirveellään ylimääräiset oksat pois. Kaukana kylään johtavalla tiellä hän näkee vaunut, joita ajaa tuttu hevosmies. Kappas kappas. Ovatkohan tekemäni kärryt kestäneet? Vaikka eipä sillä niin väliä ole, nyt kun asiat näin ovat. Nyt kun Sysisydämistäkin huhutaan. Ankarasti haukotellen ja kylän tilannetta miettien Theodore jatkaa aamuisia töitään. Kuten aina.
- Katso myös täältä
- Päivitetty viimeksi 9.9.2008
Foorumiroolipelit
Fopet eli foorumiroolipelit ovat keskustelualue Vihreässä Lohikäärmeessä pelattuja roolipelejä.
