Fope:Pomppiva Poni/Hahmot/Elén

Kohteesta Kontuwiki
Dynawaraim15.jpg

Elén (isännimi) eli Nyarro (äidinnimi), lisänimeltään Ripléyë, oli Tikin hahmo Vihreän Lohikäärmeen viidennessä foorumiroolipelissä Pomppiva Poni. Muita nimiä: Muinacar, Andahyapat, Ripli, Fúmella, Yûl.

Elén oli yksi neljästä haltiasta.

Henkilö- (ja peitehenkilö-) -tietoja

  • Isännimi Elén (etymologia epävarma, ehkä alun perin *Elhen: EL- 'tähti'[1] + (KHEN-D-E- 'silmä';[2] vrt. q. hen 'silmä'; eli nimen merkitys saattaa olla 'tähtisilmä').[3]
  • Äidinnimi Nyarro 'rotta' kätkee taakseen merkillisen tarinan.[4]
  • Lisänimi Ripléyë (merkitys epävarma), vrt. Náinin Kirjan maininnat Durinin Turmaa vastaan taistelleesta haltiasoturi Riplistä (kääpiökielen R-P-L 'puhua liikaa, lörpötellä' - ripli saattaa tarkoittaa 'pikkulintua', vrt. englannin mocking-bird). On myös mahdollista, että tämä lisänimi on kantaeldaria, vrt. RIP- 'kiitää, lentää, singota'[5] ja quenyan pääte -lë, jolla muodostetaan substantiiveja, jotka "vaikuttavat varsinaisesti olleen universaalisia ja abstrakteja"[6] – "tässä lähteessä Tolkien kommentoi itse asiassa esihistoriallista muotoa -lē, mutta -lë on sen seuraaja quenyassa"[7] Jos spekulaatiomme osuu oikeaan, suffiksi -yë 'ja' on tässä vain osoittamassa, että kyseessä on lisänimi, ja Riplē 'lentäminen, kiitäminen' (?) on varsinainen lisänimi. Jätämme asian kuitenkin varmaa vastausta vaille. Ehkä uudet käsikirjoituslöydöt tuovat lisävalaistusta arvoitukseen.[8] Samaten jää hämärän peittoon, milloin ja missä tämä lisänimi on annettu. Joka tapauksessa on selvää, että lentäminen oli Elénille suuri intohimo. Hän antoi myös tyttärelleen (jolle tämän isä Liltawë ehdotti nimeä Amanda) nimen Amelia, koska "minusta tuntui, että tuo nimi rohkaisisi häntä lentämään kauas ja korkealle, jotenkin", niin kuin Elén myöhemmin selitti Thranduilille toimiessaan tämän palveluksessa kuninkaan pojan kotiopettajattarena.[9]
  • Sotilasarvo (ensin englanniksi ja siitä suomeen käännettynä) luutnantti.[10]
  • Palveli Vihan sodassa Amanin invaasiojoukoissa ensin noldorin ratsuväen iskujoukoissa ja sitten merijalkaväen erikoisyksikkö Thorondorissa suunnilleen vuoteen 587 av. saakka.
  • Tämän jälkeen enimmäkseen teillä tietymättömillä, kunnes tavataan syksyllä 3010 ka. jossakin päin Sumuvuorten rinteitä tai sielläpäin, matkalla kohti Rivendelliä sekalaisen seurakunnan kanssa; vielä hämärän peitossa olevien tapahtumien jälkeen tavataan jälleen Keski-Maan kamaralla eksymässä Pomppivan ponin majataloon joulukuun 3018 ka. lopussa kärsien huomattavan laaja-alaisesta, mutta vähitellen helpottavasta amnesiasta sekä puhe- ja lauluripulista ja pakonomaisesta kääpiöiden halaamisvimmasta (vrt. Náinin Kirjan maininnat syistä, jotka johtivat Riplin karkottamiseen Moriasta vuonna 1981 ka. huolimatta tämän johtamasta menestyksekkäästä viivytystaistelusta balrogia vastaan ja suurista ansoista Kääpiökaivannon evakuoinnin turvaamisessa. Thráin I:n kerrotaan sanoneen: "Ennemmin juoksen paitasillani Harmaavuorille asti kuin kestän enää päivääkään tuota hullua haltiaa."[11])

Alkuperäinen hahmoesittely (PoPoFoPe)

Koska lie tullut sisään? Kenen kanssa? Yksinkö? Ei kai, tuossa kunnossa.

Pyöreän pöydän ääressä salin keskellä hän kuitenkin istuu. Pitkä hahmo, harmaa kulunut kaapu tiukasti ympärillään, huppu syvälle kasvojen yli vedettynä. Onko miekkakin? Hupun alta pilkahtaa esiin muutama suortuva poikkeuksellisen vaaleita hiuksia.

Nojaa raskaasti pöytään, kuulee melkein ritinää, kun kyynärpäät painuvat pöytälevyyn. Katselee käsiään. Kämmenet ylöspäin, hoikat sormet. Kädet tärisevät holtittomasti. Puhuu itsekseen, mitä se sanoo? Toistaa jotakin sanaa, nimikö?

Nyarro, Nyarro

Vuosien kirja - asioita, joita Elén ei muista elämästään (ainakaan vielä eikä ainakaan kovin hyvin)

Puiden vuodet

Ensimmäinen aika

  • 1-545: Enimmäkseen haaveilua sankariteoista, mihin hänen konservatiiviset vanhempansa ja isovanhempansa suhtautuvat äärimmäisen nuivasti (lukuun ottamatta syvälle ja kauas näkevää äitiä, joka salaa rohkaisee tytärtään: "Älä anna muiden määritellä itseäsi! Sinä joudut vielä kärsimään vankeudesta, mutta ainoa todellinen vankila on sydämessä. Jos sydämesi on vapaa, mitkään muurit eivät sinua nujerra. Lennä, Elén, lennä ja haaveile!"). Opiskelee salaa mm. miekkailua, jousiammuntaa, esteratsastusta, painia, potkunyrkkeilyä, taidetaontaa, veitsenheittoa (liikkuvaan maaliin), mutta ei tule kiinnittäneeksi huomiota pitsinnypläykseen.
  • 545: Purjehtii valeasussa valarin sotajoukon mukana Vihan sotaan käyttäen salanimeä Muinacar. Toimintaa! Viimeinkin!

    Avallónën sota-arkistossa on säilynyt erään Elénin sotatoverin, Finarfinin kansaan kuuluneen Inglorin, noldorin 325. ratsuväkirykmentin vääpelin,[12] haastattelu kokoomateoksessa Vihan sodan veteraanit kertovat.[13] Näin kertoo Inglor:
    • "Kaikesta sillä reissulla näkemästäni ja kokemastani Muinacar kuului omituisimpien tyyppien joukkoon. Meidän laivamme oli se vihoviimeinen alus, joka lähti Amanin rannalta kohti Keski-Maata ja Muina oli varmasti viimeinen haltia joka pääsi mukaan. Laskusiltaa oltiin juuri vetämässä ylös, kun tämä ratsasti papurikolla hevosellaan rantaan kuin Ungoliant olisi ajanut häntä takaa. Kaveri ei hiljentänyt lainkaan, vaan laukkasi samaa vauhtia kannelle asti. Hyvä ettei pudonnut mereen toiselta puolelta. No, se oli vanya, mutta sai luvan liittyä meidän osastoomme, koska oli sanojensa mukaan erehtynyt päivästä eikä siksi päässyt oman hienohelmaheimonsa mukaan.

      Laiha se oli varreltaan, mutta vahva kuin mikä. Tappeli hyvin ja kerrankin suorastaan käveli yhden vuorenpeikon läpi samalla kun huiteli sitä miekallaan palasiksi. Siitä sen hiukset muuten värjäytyivät punaiseksi. Jostakin syystä peikon veri ei millään lähtenyt pois. Punapääksi sitä sitten sanottiin. Ai niin, pitkä tukka meillä kaikilla oli siihen aikaan, ja sodassa pidettiin hiuksia palmikolla takana, jotteivät olisi tiellä tapellessa. Tämä Muina vain oli siitä hassu, että se käytti kahta palmikkoa ja sitoi niihin vielä rusetit. Muutenkin se oli erikoisen näköinen. Sillä oli liian isot kengät, ja siksi se sai lempinimen Andahyapat. Ja mahdottoman kova puhumaan. Aina äänessä ja jaarittelemassa niitä näitä. Puhua pulputti tai lauleskeli jotakin vanhaa vanya-poppia[14] örkkejä hakatessaankin.

      Sitten juuri kun oltiin päästy Angbandin porteille, lekutteli itse Thorondor paikalle ja vei sen mennessään. Sanoi, että sille on tiedossa jokin erikoistehtävä. Minne sitten liekin joutunut?"[15]

Toinen aika

  • n. 700: Sytyttää kaiken tuhoavan tulipalon Sorontilin malmijalostamossa[16] ja pakenee Amelian kanssa takaa-ajajat kintereillään. Saatuaan sijoitettua Amelian turvallisesti erään Bëorin kansaan kuuluneen ihmisperheen hoiviin pakenee vainoojiaan hyppäämällä mereen Pohjoisnokan jyrkältä reunakalliolta. Lähtee (taas) uimaan vimmatusti, mutta suuntaa vahingossa itään ja ennen pitkää uupuu ja on vajota pohjaan. Vaikka pelastumisen todennäköisyys on tässä tilanteessa äärimmäisen pieni, ohi purjehtiva laiva poimii kuitenkin hänet merestä, antaa hänelle pyyhkeen (sitä aina tarvitaan) ja vie mukanaan Keski-Maahan.

Kolmas aika

  • [tarkemmin tuntematon vuosisata]: Kun Vihermetsän haltiakuningas Thranduil oli epätoivoisesti etsimässä pätevää opettajaa rasavillille pojalleen Legolasille, eräänä päivänä hänen saliensa portille ilmaantui pitkään kaapuun pukeutunut, mustat hiuksensa nutturalle solminut, kapsäkkiä ja sateenvarjoa (hobiteilta lainattu?) kantava haltianainen, joka ilmoitti nimekseen Fúmella. Kuningas otti tämän tomeran naisen palvelukseensa hieman epäröiden, mutta sai huomata palkanneensa juuri oikean henkilön. Fúmella kitki taitavasti pikkuprinssistä kaikki pahat tavat (lukuun ottamatta synnynnäistä nokkavuutta, josta on mahdoton päästä eroon) ja opetti tälle menestyksekkäästi jousiammuntaa, miekkailua, hangella juoksua, rullalautailua, puunhalaamista (Vihermetsästä ei löytynyt kääpiöitä) sekä vuosien karttuessa myös oluenjuontia ja nopanpeluuta. Kun prinssi oli viimein täysinoppinut kaikissa näissä taidoissa, Fúmella katosi yhtä salaperäisesti kuin oli ilmestynytkin. Myöhemmin on arveltu (aivan oikein) että kyseessä oli Elén, joka oli kyllästynyt esittämään hurjaa soturia ja halusi miellyttävää vaihtelua taistelujen merkitsemään kulkurielämäänsä. Mutta ajan mittaan veri veti taas sotateille ja huhut kertoivat hänen suunnanneen Sumuvuorten yli kohti länttä.
  • 1974: Ottaa osaa Fornostin Taisteluun Glorfindelin kolmantena sivuadjutanttina. Kun Noitakuningas ratsastaa varjoihin ja Glorfindel lausuu ennustuksensa, Elén haluaisi lähteä oitis takaa-ajoon. Glorfindel ei kuitenkaan anna lupaa, vaan sanoo: "Homma on jo määrätty eräälle toiselle. Sinun sankaruutesi on pienimuotoisempaa ja valitettavasti jää suurilta lukijakunnilta tuntemattomaksi. Mutta jos teoistasi kuitenkin tehdään joskus valon ja osittain läpinäkyvän nauhan avulla liikkuva kuvakertomus, lupaan puhua puolestasi ja koettaa saada osaasi esittämään sen Maybellinen mannekiinin. Mutta pahoin pelkään, ettei hän suostu ajelemaan itseään kaljuksi. Ehkä kuitenkin Winona... No, et tietenkään ymmärrä mitä puhun, koska sinun ennaltanäkemisen lahjasi ei ole yhtä kehittynyt kuin minulla, mutta älä välitä. Kaikki selviää aikanaan." Niine hyvineen Elén joutuu luopumaan kansainvälisestä kuuluisuudesta ja jatkamaan uraansa muissa tehtävissä.
  • 1981: Itkeä tirauttaa maailman pahuudelle ja etenkin kääpiöiden kiittämättömyydelle, mutta päättää antaa näille herttaisille otuksille anteeksi karkottamisensa Moriasta kriittisellä hetkellä.
  • 2000: Uudesta entistä ovelammasta valeasustaan huolimatta (tekeytyy tällä kertaa vanhaksi omenia[17] kaupustelevaksi eukoksi) häneltä evätään pääsy vastaperustettuun Vuorenalaiseen Kuningaskuntaan. Tuohtuneena päättää jättää kääpiöt oman onnensa nojaan toistaiseksi ("omapahan on valintansa, kärsikööt vain kipeästä niskastaan") ja vaeltaa etelään.
  • 2003: Ryhtyy prinssi Eärnurin miekkailunopettajaksi. Toteaa oppilaansa liian kuumapäiseksi ja varomattomaksi, mutta koska on hieman ihastunut tähän, jatkaa toimessaan aavistellen kuitenkin pahaa.
  • 2050: Ratsastaa Eärnurin saattueessa Minas Morgulin portille ja yrittää viimeiseen asti taivutella kuningasta luopumaan kaksintaistelusta ja antamaan hänen taistella kuninkaan sijasta. Kun hän paljastaa oikean henkilöllisyytensä ja muistuttaa Glorfindelin ennustuksesta, kuningas suuttuu hirmuisesti ja käskee hänen "painua kotiinsa rukin ääreen". Koska Elén ei osaa kehrätä eikä hänellä ole sen puoleen kotiakaan, hän jatkaa vaellustaan ja päätyy Fangornin metsään.
  • 2050-2470: Mietiskelyharjoitukset ja pitkät keskustelut Puuparran kanssa selkeyttävät hänen mieltään ja tekevät hänestä kenties parhaan oravankikkareiden koostumuksen erikoisasiantuntijan haltioiden parissa. Enttien vesien ansiosta kasvattaa itselleen mie-let-tö-män afrotukan. Ihmiset näkevät hänet muutaman kerran ja pelästyvät pahanpäiväisesti. Tiettävästi näistä kohtaamisista on saanut alkunsa myös Jöröjukan legenda (joidenkin lähteiden mukaan myös monet muut hurjat taruhahmot, kuten Sasquatch, Jeti, Grace Jones ja Lenita Airisto).
  • 2470: Alkaa kaivata kiinteää ravintoa ja aukeita maisemia. Heittää hyvästit Puuparralle ja lähtee vaeltelemaan Sumuvuorille ("jos koettaisi löytää sen balrogin ja viedä sen nahan kääpiöille tuliaisiksi") missä on eräänä päivänä näkevinään mustan oravan. ("Ehkä se oli orava, mutta kamalan iso, aivan kuin majava, mutta sillä ei ollut häntää. Kummallista klunksuttavaa ääntä piti kaiken lisäksi. Ennen kuin ehdin ampua sitä, se livahti johonkin kallionkoloon, joka hyvänen aika sentään olikin syvä ja kapea luola. Kun en mahtunut sisään (eh, se oli tosi kapea rako, minä olin siihen aikaan erittäin solakassa kunnossa, ettäs tiedätte! Fangorn, Fladrif, Finglas ja Fitness – siinä neljä tärkeintä enttiä), päätin jättää sikseen, vaikka ilmiselvästi kyseessä oli jokin paha otus. Kikkareita[18] en löytänyt, joten lajinmääritys jäi tekemättä.")
  • 24703010: Viisisataaneljäkymmentä ajastaikaa vaeltelua enimmäkseen pitkin, jonkin verran myös poikin Keski-Maan aavoja lakeuksia, metsäseutuja, suomaita ja tuntureita. Mitä hän oikeastaan tekee ja miksi (jos miksikään), jäänee hämärän peittoon tai sitten ei. Kenties hän metsästää oravia, kenties ei. Saattaapa vain vetää lonkkaa ja pelata Haradin tähteä Radagastin kanssa. Nähtäväksi jää.
  • 3010: Jassoo, hän näyttää tottelevan nimeä Nyarro, kantaa mukanaan puhuvaa (mutta kuitenkin vaikenevaa) kirvestä nimeltään Angavanga eli Rauthasauwa eli Herra Terävä eli Saamarin Ketku eli Rakkahin Bark etc. Etc. On matkalla Rivendelliin seurueessa, jonka on määrä pitää neuvonpito Elrondin kanssa mutta kuka tietää, pääseekö yksikään heistä perille, sillä vihollisia matkalaisten leirillä on yllin kyllin ja he ovat liikkeellä murhatakseen. Kääk!
  • 3018: Elénin fëa rikkoutuu Briissä Pomppivan ponin majatalossa, kun siihen istutettu lohikäärmeen alkio vapauttaa itsensä. Hänen matkatavaroittensa joukosta löytyy pergamentti, johon on hän on kirjoittanut ilmeisesti viimeisenä aamunaan näkemänsä unen. Pergamentin loppuosa on lukukelvoton: nähtävästi kissa on repinyt sen riekaleiksi. Säilynyt teksti on tässä:

Sinä yönä Elén pidätettiin, vaikka hän ei tietääkseen ollut tehnyt mitään pahaa.[19]

Hän heräsi siihen, että hänen käsiinsä tartuttiin ja hänet kiskaistiin pystyyn. Huoneessa paloi kynttilä, ja sen valossa hän näki, että hänen kummallakin puolellaan seisoi tuimailmeinen haltia. He olivat pukeutuneet mustiin kaapuihin, joissa oli runsaasti taskuja, ja he pitelivät Elénin käsiä selän takana varmalla ja tiukalla otteella.

Kukaan ei ollut todistamassa tapahtumaa, ei edes Yónes-kissa, jota ei ollut näkynyt päiväkausiin. Mutta olisiko kissakaan ymmärtänyt, mitä tapahtui? Kaikki kolme lattialla seisovaa hahmoa katosivat kirkkaaseen valonvälähdykseen. Kynttilä sammui. Oli taas pimeää. Huone oli tyhjä.

Vartijat hellittivät otteensa Elénin käsistä, kumarsivat lyhyesti eteenpäin ja poistuivat vilkaisemattakaan naista, joka huomasi seisovansa taas Mandosin edessä.

Mutta tässä salissa ei ollut penkkejä eikä pöytiä. Yleisö oli ahtautunut räikeän kirkkaassa valossa kylpevän hallin seinustoille. Elénin nähdessään he puhkesivat huutoihin ja vihellyksiin. Mutta kun Tuomari kohotti kätensä, kaikki vaikenivat ja kohdistivat katseensa häneen. Mandos leijui hitaasti eteenpäin.

Elén katseli ihmeissään. Mandos todellakin leijui. Hän oli asettunut jykevälle istuimelle joka pysytteli vaivatta ilmassa kolmen tai neljän kyynärän korkeudessa. Tuomarin yllä oli punamusta kaapu ja hänen päässään oli muodoton musta myssy, jonka pitkät liepeet peittivät hänen ohimonsa ja poskensa. Mandos tuijotti Eléniä vasemmalla silmällään. Oikean silmänsä hän oli puristanut kiinni.

"Tapaamme taas, ma lieutenante",[20] Mandos sanoi oudon pilkallisella äänellä. "Valmistaudu jatkamaan."

"Mutta eikö istunto ole jo loppunut? Pitääkö minun todistaa uudestaan?" Elén kysyi tuijottaen hämmentyneenä Tuomarin ainoata avointa silmää.

"Tut tut, tämä on kokonaan toinen juttu", Mandos vastasi sormeaan heristäen. "Tällä kertaa sinä olet syytettynä. Itse asiassa sinut on jo havaittu syylliseksi. Vain pari pikkuseikkaa puuttuu pöytäkirjasta. Sitten voin julistaa tuomioni."

"Mistä on kysymys? En ole tehnyt mitään väärää. Puolustan lakia ja oikeutta, suojelen heikkoja ja viattomia", Elén sanoi entistä enemmän ymmällään.

"Ha! Mikä röyhkeys. Kuule siis tätä. Syyte: uppiniskaisuus vanhempia kohtaan. Syyllinen. Syyte: esiintyminen väärällä nimellä sotilasviranomaisille. Syyllinen. Syyte: Ilúvatarin luomien olentojen (tässä tapauksessa örkkien, balrogien, peikkojen jne. jne.) surmaaminen ilman lainmukaisen sotilasstatuksen suomaa oikeutusta. Mitä suurimmassa määrin syyllinen. Liittymisesi valarin armeijaan tapahtui tekaistujen perusteiden nojalla. Niinpä et ole ollut hetkeäkään lain määrittämällä tavalla sotilas, vaan siviilihenkilö ja siis murhaaja. Massamurhaaja, itse asiassa. Ja ennen kuin tuomitsen sinut Kolmeksi Ajaksi kartanoni syvimpään kellariin miettimään pahoja tekojasi, haluaisin vain kuulla tekemiesi murhien tarkan lukumäärän. Ei mitään vastaväitteitä, vain lukuja, muuten minä kärvennän sinut tähän paikkaan. Aloitetaan örkeistä. Montako örkkiä kaadoit?"

"Hetkinen. Tuhat viisisataa kuusitoista -" Elén aloittaa, mutta Mandos keskeyttää hänet avoin silmä suuttumuksesta leimuten.

"Ha ha! Pidätkö minua tyhmänä? Anna kuulua uskottavampia numeroita"

Elén rypistää otsaansa ja vetää syvään henkeä. "Siitä on niin pitkä aika, mutta kyllä minä muistan. Aloin vain laskemaan viikoittain. Ensimmäinen viikko: tuhat viisisataa kuusitoista. Toinen viikko: kaksituhatta kolmesataa neljäkymmentäkaksi. - Nyt muistan: yhteensä tasan kahdeksankymmentäyhdeksäntuhatta. Niin se oli. Lisäksi kuusitoista balrogia, kolmesataakolmetoista peikkoa. Kahdeksan -" Elén vaikenee kesken lauseen ja painaa päänsä.

"Ihmistä!" Mandos täydentää. "Niinhän sinun piti sanoa. Ei se tosin tuomiotasi muuta puoleen eikä toiseen: ihmisiä tai örkkejä, laittomia kaatoja kaikki. Olisit kuitenkin voinut olla hieman huolellisempi."

Elénin kasvot alkavat punottaa. "Ei se ollut minun vikani! Ne olivat vain niin hitaita ja tulivat liian lähelle. Kun me olimme 'taistelutilassa' - niinhän sitä nimitettiin - kaikki ympärillä oli mennyttä kalua. Mutta valar sitä rohtoa käskivät ottaa!"

Mandosin ilme on jähmettynyt. Hän puristaa yhä oikeaa silmäänsä kiinni. "Se mainio uute oli kerrassaan välttämätön apu joukoillemme. Ilman sitä emme mekään rupattelisi tässä. Sinä muistat kyllä: niitä oli arviolta kuusi miljardia. Sinä näit kun ne tulivat: hänen sotajoukkonsa oli kasvanut niin suureksi ettei se mahtunut Anfauglithille. Älä haasta valarin viisautta. Me tiesimme mitä teimme. Niin myös sotilaat, ainakin jälkeenpäin. Ja sinä myös, siviili. Nyt voinkin julistaa tuomioni: hröasi syötetään sioille ja fëasi pannaan kahleissa koppiin kolmeksi - ei vaan neljäksi ja puoleksi Ajaksi. Olen puhunut. Locutus sum."

Sanottuaan sanansa Mandos avaa vihdoin oikean silmänsä. - - - [käsikirjoituksen loppuosa on turmeltunut; jäljellä vain fragmentteja, toim. huom.] - - - punainen - - - virheittesi takia sinut tuomita - - - se on kypsynyt - - - lohikäärmeentulia Eriadorissa - - - metsästäjä - - - pimeys - - - murmeli on herännyt - - -.

Kuudes tai seitsemäs aika

Jokunen sata vuotta eKr.

Elénin fëa potkitaan ulos Mandosin kartanosta varsin heikossa kunnossa, ja koska hän on uutterasti läpi koko vankeusaikansa vakuuttanut haluaan palata Keski-Maahan (kunnes ei enää pystynyt muodostamaan järjellisiä lauseita), fëalle valmistetaan uusi hröa, joka vastaa fëan senhetkistä henkistä kapasiteettia ja Mandosin käsitystä hyvästä huumorista. Niinpä Elén ilmaantuu silloisen Keski-Maan eteläosaan rotan hahmossa. Hänelle annetaan pilkallisesti nimi Tuchulcha. Eipä aikaakaan, kun hän onnistuu hankkimaan päälleen sitkeän ja turmiollisen kirouksen. Omaako syytään? No, joka tapauksessa hän joutuu haltiasielunsa ja kirouksen yhteisvaikutuksesta jälleensyntymisen kiertokulkuun ja vaeltaa hahmosta toiseen.

Sienassa 1500-luvulla

Jassoo, vai että Italiaan on Elén päätynyt. Onko hän Elén? Eiköhän, jos nimi on salanimi, ei se ole kovin vaikeasti arvattavissa: Elena di Rodente, nimi joka suorastaan huokuu mielikuvituksen puutetta. Ja tämän verran saamme hänen tämänkertaisesta maallisesta vaelluksestaan tietää:

Elena di Rodente asuu huutomatkan päästä Piazza del Campolta ahtaassa vinttikammarissa. Hän on ehkä viisissäkymmenissä, ehkä kuusissakymmenissä - kuka tietää? Ahavoituneet ja ryppyiset kasvot sekä känsäiset kourat kertovat ankarassa työssä vietetystä elämästä. Hän pukeutuu aina mustiin ja peittää harmaantuneet hiuksensa mustalla huivilla. Leskivaimo hän on - mies kuoli jossakin sodassa, kuka niistä lukua pitää? Lapset, heitä oli ainakin kahdeksan tai yhdeksän, ovat hajaantuneet pitkin Toscanan kukkuloita ja kaupunkeja. Heistä osa kuoli toki jo pienenä, osan veivät myöhemmin taudit ja tietenkin sodat ja niiden tuoma kurjuus. Esikoinen kuoli vasta vuosi sitten Sienan tasavallan viimeisessä sodassa.
Miten Elena-muori itsensä sitten elättää? Hän myy toisina päivinä pahoja silmiä ja toisina varjeluksia niitä vastaan. Samat asiakkaat kumpinakin päivinä ja kauppa kyllä käy näinä levottomina aikoina.
Huhu kertoo että Elena olisi syntynyt vallan toisenlaisiin oloihin, että hän olisi peräti aatelinen, että di Rodentet olisivat ammoin olleet mahtisuku Ferrarassa, mutta jouduttuaan d'Esten suvun kanssa kahnauksiin menettivät kaiken: palatsinsa, rahansa, tavaransa ja suurin osa heistä henkensäkin. Elenan isä menetti järkensä ja etsiytyi Sienaan, missä tuli jotakuinkin toimeen kerjäämällä ja höpöttämällä omiaan. Pieni Elena seurasi hänen mukanaan kunnes kasvoi tarpeeksi isoksi voidakseen karata omille teilleen.
Kauan hän oli poissa Sienasta, kunnes palasi sinne vanhentuneena, katkerana ja yksinäisenä. Isänsä nimen oli ottanut takaisin jostakin syystä, jota ei kenellekään kertonut. Ja nyt eli kattotiilien alla kuunnellen kyyhkysten mekastusta ja sateen ropinaa. Nappasipa toisinaan kyyhkysen ruoakseen, kun ei muuta syötävää saanut. Eleli, myöskenteli pahoja silmiään (ja varjeluksia niitä vastaan) ja odotteli, milloin kuolema hänet korjaisi.

Tällä kertaa auringon (ja kuun) alla asuessaan Elénille kävi ihme tuuri. Hänen vanhempansakin olivat paikalla samaan aikaan. Siitä kertoo tämä tapaus (jonka todenperäisyydestä tosin ei ole pienintäkään taetta):

Mitä nyt? Elena vaipuu äkkiä lattialle kuin räsynukke. Tavernan asiakkaat koettavat virvoittaa häntä, mutta näyttää siltä, että Elena on umpiunessa eikä herää, vaikka häntä kuinka nipistellään ja läimäytellään poskille. Eukkopaha vain nukkuu - ei sentään ole kuollut, vaikka onkin nähtävästi aivan eloton. Kummallista, sangen kummallista, tuumii salin nurkasta tilannetta tarkkaileva rotta, mutta pienillä rotanaivoillaan sekään ei saa tilanteesta sen enempää selkoa. Liekö nainen saanut tautikohtauksen, vai onko hänet - hui sentään - myrkytetty!?
Samaan aikaan kaupungin liepeillä olevalla metsäisellä kukkulalla - Monte Alleluia on nimeltään tuo vuorentapainen, jonka huipulle on aikoinaan pystytetty pieni kappeli ikivanhan etruskitemppelin paikalle (sanotaan siellä kummittelevan) - pienessä töllissä, jonka ovet ja ikkunat on tilkitty ihmeen tiiviisti, avautuu pitkänpuoleisen arkun kansi.
Hämärää tölliä valaisee vain kalpea lyhty, joka levittää ympärilleen sinervää valoa. Arkusta nousee vaivalloisesti vanha nainen, jonka iho lyhdyn valossa näyttää aivan siniseltä. Hän on ihmeen pitkä, vahvaleukainen ja (mirabile visu) hänen korvannipukkansa ovat selvästikin suipot. Nainen kohottautuu istumaan arkun reunalle väsyneenä ja läimäyttää kärpäsen kuoliaaksi ohuella piiskalla.
"Puhdas tappo, Sigónyewen", kuuluu ääni töllin hämärästä. Kas vain, nurkassa näyttää istuvan mies, pitkä ja suippokorvainen hänkin.
"Erun lahja, Alién ukkoseni", toteaa nainen ja pistää tupakaksi. "Ei ole näkynyt jälkeäkään hänestä. Ja olen niin väsynyt, tämä päiväkin on kestänyt ikuisuuden: tunnen olevani kuin unissakävelijä."
"Ehkä hänen paghinsa ei ole sittenkään täällä", sanoo Aliéniksi puhuteltu mies. "Tämä on vihamielinen paikka. Tuntuu siltä, että kaikki tuolla kaupungissa, kaikki mikä kävelee, lentää ja ryömii, haluaa vain pistää meidät kuoliaaksi tai syödä suihinsa. Ehkä meidän pitäisi palata ennen kuin on liian myöhäistä. Tämä saltribartsilainen teknologiakin... Nämä अवतार, enpä tiedä, tuleeko tästä sittenkään mitään. En oikein luota niihin." Mies tuijottaa ulos ikkunasta ja rapsuttaa leveää nenäänsä.
"Ymmärrän kyllä", Sigónyewen sanoo. "Mutta yritetään vielä hetki. Ehkä sittenkin..."

Elenalle ei tosin ollut vanhemmistaan (tai näiden haamuista tai mistä sitten lieneekään ollut kyse) paljon muuta iloa kuin että hän tuli lopultakin täysin hulluksi (jos nyt kukaan huomasi eroa entiseen Elenaan) eikä hänen Sienan-vaelluksensa päättymisestä ole mitään varmaa tietoa. Kuulemme hänestä viimeisen kerran kun:

Elena teki lähtöä ulos. Hän oli päättänyt lähteä erääseen kokoukseen. Vaan tapahtuikin näin: solmiessaan huivia Elena kuuli, miten alhaalla kadulla karkea miehen ääni huusi salta, salta, salta. Karjunta sekoittui hevosen hirnuntaan ja kavioiden ploiskeeseen. "Hyvänen aika, di Popoloko siellä taas mesoaa?" Elena päivitteli vallan ääneen, mutta väärässäpä tuo oli.
Hetken kuluttua rupeaa portaista kuulumaan valtaisaa ryminää ja mekastusta. Eipä aikaakaan, niin Elenan ovi potkaistaan sisään ja huoneeseen ryntäikse kaksi miehenkörilästä. "Buona sera", sanoo ensimmäinen. "Sera", mörähtää toinen. "Buona", rähähtää portaikosta kolmas saman moinen, joka ei kuitenkaan mahdu sisään pieneen huoneeseen.
"Siamo venuti nel villaggio, capisci?",[21] sanoo ensimmäinen mies ja hyppää pöydälle. Hänen toverinsa ei sano mitään, vaan ryhtyy muitta mutkitta hajottamaan Elenan tulisijaa.
"Sut on nähty paikassa, jossa ei ole terveellistä näyttäytyä. Sun on kuultu puhuvan asioita, joita ei ole terveellistä puhua",[22] sanoo pöydällä seisova mies ja alkaa vähin erin hihkua itsekseen. Hän vetää esiin pitkän puukon ja loikkii pöydän kannella ees taas hihkaisten välillä "hoo!", kunnes viimein hyppää lattialle.
Elena ei ole saanut sanaa suustaan, henki hänellä on kurkussa, eipä hän paljon pystyisi puhumaankaan. Mutta nyt hän ikään kuin säpsähtää hereille ja sähähtää: "Antonio Casagrande ja hänen luutnanttinsa Lago Della Costa, te Sienan pahimmat rakkarit. Ja eikö tuolla käytävässä luimistele Jacopo Caprone? Ettekö tulleet tappamaan? Kiusaatte vain vanhaa naista. Tappaisitte saman tien. Mutta mitä väliä minun menemisilläni ja sanomisillani on?"
"Hohhoo, mieti sitä", naurahtaa Casagrande ja saman tein harppoo ulos huoneesta toverinsa perässään. Miesten jälkeen jää mahdoton siivo, rikottu uuni ja tyrmistynyt vanha nainen.
Miesten astuessa ulos kadulle Della Costa rypistää otsaansa, haroo hiuksiaan ja murahtaa: "Miksi minusta tuntuu jotenkin, että portaat olisi pitänyt särkeä ensin? Kummallista."
"Tomppeli", tuhahtaa Casagrande. "Miten me sitten olisimme päässeet sisään?"[23]
Muuta ei Antonio ehdi sanoakaan, sillä samassa jostakin korkealta viuhahtaa kolme pitkää värikkäin sulin sulitettua nuolta, jotka osuvat kutakin miestä suoraan kurkkuun. Kaikki kolme vaipuvat hengettöminä katuun.
Paikalle ilmaantuu jostakin pieniä ruskeisiin kaapuihin verhoutuneita miekkosia, jotka alkavat raahata ruumiita pois samalla laulaen vaakkuvalla äänellä:
Nessun canta da Casagrande,
Casagrande è morto,
Nessun canta da Casagrande,
Casagrande è morto.
Sulla tomba di Casagrand'
una pietra di marmo po-or-to, Eh!
Sulla tomba di Casagrand'
una pietra di marmo porto.
Ylhäällä huoneessaan Elena itkee hiljaa ja lohduttomasti kasvot käsiin painettuna. Miten kauan hän saakaan itkeä? Päivän? Viikon? Vai ehkä sata ja taas sata vuotta? Hän itkee yksin huoneessaan kunnes hänen kyyneleensä hukuttavat Sienan simpukanmuotoisen torin suolaiseen järveen. Musiikki taukoaa palatseissa, viulut vaikenevat kauniisti, kun kaupunki tulvii...
Ja Sienassa valvoo vain äiti yö.

Että silleen. On kyllä väitetty, että Elén olisi nähty vielä saman vuosituhannnen kuluessa kaukana pohjoisessa opettamassa haltiakielten sekä westronin alkeita eräälle Mikko Maamies -nimiselle barbaarille, jotta tämä kääntäisi omalle kielelleen muutamia tärkeitä tekstejä, kuten Fëanorin Shibbolethin, Pengolodhin Lhammasin[24] ja Viljami Voivalvatti & bro. -työryhmän bestsellerin Nopanpeluun ytimessä: painotettujen noppien ravistaminen ja viskaaminen kovalla, puolikovalla ja pehmeällä alustalla. Mutta Mikko-poika lienee ollut kovapäinen, koska moisia käännöksiä ei tunneta – tai ainakaan niitä ei ole vielä löytynyt...

Armon[25] vuonna 1698

Eurooppalaisen ajanlaskun mukaan vuonna 1698 hän syntyy Oxfordissa, Englannin kuningaskunnassa lyhyen mutta kiihkeän rakkaussuhteen hedelmänä. Hänen äitinsä on muuan palvelustyttö Edina Morse ja isä tiettävästi komearaaminen venäläinen diplomaatti nimeltään Pjotr Mihailovitš. Hän saa nimen Helena B. Morse (aikuisena hän ei suostu kertomaan kenellekään, mitä B. tarkoittaa)[26] ja ajautuu jostakin syystä merille, ajautuu ajautumistaan, kunnes päätyy uudelle mantereelle. Hurjaa! Hän ehtii avioituakin nuorella iällä Lee La -nimisen, hiljattain perustettuun Virginian siirtokuntaan muuttaneen kiinalaissyntyisen pesulanpitäjän kanssa, mutta onnea ei kestä kauan. Itse asiassa muuan mustasukkainen (tai yksinkertaisesti hullu) Bill Morrison -niminen sotilas surmaa Leen jo vihkialttarille (kauheaa!). Ymmärrettävästi Helena katkeroituu ja ryhtyy merirosvoksi (nykyajan näkökulmasta ehkä outo tapa hoitaa traumojaan, mutta ehkä tuohon aikaan vallan tepsivä keino) ja päätyy Karibialle, "koska siellä tähdet loistavat kirkkaammin". Tämän ja monen muun syyn vuoksi hän saa merirosvoilta lempinimen "Outo". Viranomaisten hänestä tavallisimmin käyttämä nimitys on "Wanted dead (if possible) or alive".

Paljon myöhemmin, kaksituhatta ja rapiat?

Tarkemmin tuntemattomana ajankohtana (jälleen kerran), mutta ilmeisesti tehometsänhoidon ja metsäkoneiden aikakautena kuitenkin, Varda päättää lähettää Karibianmeren seikkailuistaan (jotenkuten ellei jopa kehnosti) toipumassa olevan Elénin takaisin Keski-Maahan ottamaan selvää siitä, miksi puut eivät puhu ja kasvavat suorissa riveissä mestaajaansa tyytyväisesti odotellen. Varda antoi Elénille neuvoja tehtävään:

"Ota selvää siitä, miksi metsien henki tuntuu kuolleen eivätkä puut enää puhu - tiedä sitten puhuisivatko Yavannallekaan - ja millainen hirviö siellä harjoittaa jotakin uutta konnuutta. Kulje huomiota herättämättä ja incognito. Nämä ovat tärkeimmät ohjeesi. Ymmärrätkö?"
"Lee loo", vastasi Elén. "Se lensi! Minä sain sen lentämään!"
"Mahtaako tästä tulla mitään?" parahti Varda. "Koeta nyt terästäytyä. Metsien henki, hirviö, incognito. Kyllä sinä muistat, kun oikein pinnistät. Uutta hröaa et saa vielä täältä, valitettavasti, sillä kun tämä herra oli saanut sen valmiiksi" - Varda loi terävän katseen takanaan häälyvään Manwëen - "hän otti ja sairastui heinänuhaan. Koska uusi hröa on kovin herkkä pöpöille, olemme sijoittaneet sen aliavaruuteen Täkäläisen ja Sikäläisen väliin paikkaan jota nimitämme Vaatekaapiksi. Kotka ohjaa sinut sitä kautta Keski-Maahan. Ymmärrätkö?"
"Lee loo", vastasi Elén. "Pölväs tölväs, ylväs pylväs."
Varda huokasi taas ja puisti päätään. "Kyllä sinun pääsi selviää, kun pääset lentämään. Tämä kotka tässä hoitaa kaiken. Mikäs sinun nimesi olikaan, Ziggy vai?"
"Al", vastasi kotka. "Minulla on kyllä homma hallussa. Lennetään kohti länttä suurelle aliavaruusportille ja siitä läpi. Likalle ruumis ja sitten Keski-Maahan lähimpään metsään ja sitten takaisin."
"Hyvä että edes joku on täysissä hengen ja ruumiin voimissa", Varda sanoi. "Hröankin pitäisi olla täysin terve ja vetreä."
"Giidogsia baljod", vastasi Manwë ja aivasti.
"Sen peitenimi on Alice, muistatko?" kysyi Varda Eléniltä, joka oli ryhtynyt puristamaan kurkkuaan kaksin käsin.
"Minä - en - asu - täällä - enää", kähisi Elén.
"Et niin", Varda sanoi. "Lähtekääpäs nyt. Näyttää siltä että alkaa sataa. Kunhan ei tulisi vielä ukkostakin."
Ja niin lähtivät kotka ja Elén matkaan. Vaikka satoikin, kaikki sujui hyvin, kunnes he saapuivat aliavaruusportille. Juuri silloin, kun he olivat lentämässä portin läpi, ukkonen jyrähti ja salama iski suoraan porttiin. Sokaisevan valonvälähdyksen ja kuuroksi tekevä jylinän myötä lintu ja haltian fëa suistuivat portin läpi - aivan toiseen paikkaan kuin minne olivat menossa. Kotka tajusi, että jokin oli vialla, kun se saatuaan näkökykynsä takaisin huomasi lentävänsä suoraan kohti valtavaa eläintä, joka kannatteli selässään ilmeisesti vielä valtavamman kiekon reunaa. Samassa eläin ja kiekko olivat poissa ja lintu kantamuksineen siirtyi toiseen epätodellisuuteen. He tömähtivät lumihankeen hämmästyneen miehenkorston eteen. Tämä oli puolialaston ja valtavan lihaksikas. "Crom!" huudahti mies ja tarttui lentoon pyrkivää kotkaa jaloista.
Seuraavassa hetkessä kaikki kolme olivat lentämässä suuren punaisen sillan ali. He välttyivät nipin napin törmäämästä sulavalinjaiseen avaruusalukseen, kaartoivat ylöspäin ja väistivät sillan pilareihin tarttunutta ilmalaivaa. Näytti vakavasti siltä, että porttiin oli tullut oikosulku ja he harhailivat epätodellisuudesta toiseen, elleivät sitten olleet useammassa yhtä aikaa. Ison korston he sentään onnistuivat pudottamaan maahan. Tämä mutisi jotakin vihollistensa murskaamisesta ja lähti etsimään kuvernöörin palatsia. Suuren sillan pilarin päällä seisoi lapsenkasvoinen mies, joka mietti, oliko kotkalla jotakin tekemistä hänen vaimonsa tai tämän sisarten kanssa, mutta ei saanut milloinkaan selville sen enempää.
Sitten Al-kotka näki maiseman taas vaihtuvan. Heidän edessään oli korkea lumihuippuinen vuori, joka ei kuitenkaan ollut kotoinen Taniquetil, vaikka hieman muistuttikin sitä. Kotka laskeutui vuorelle ja kuuli takaansa äänen.
"Mitäs täällä lennellään ja kanniskellaan. Jaa jaa, sinä et taidakaan olla minun kotkiani. Onpa röyhkeää. Mutta haluanpa nähdä minne sitä ollaan menossa ja mitä puuhaamassa. Saatte ottaa yhden väestäni mukaanne. Katsotaanpa, Dionysoksella on varmaan tarkoitukseen sopiva palvelija vapaana."
Kotka kääntyi katsomaan, kuka puhui, mutta samassa kaikki pimeni. Pimeys ei ollut yön pimeyttä, joka oli vain valon puutetta, vaan se tuntui aivan omalta olemukseltaan, kuin sellaiselta pimeydeltä, jota valo ei ollut koskaan katkaissut - eikä koskaan sitä tekisi. Elénin fëa sen selässä oli äkkiä alkanut tuntua painavammalta ja nyt se päästi pelokkaan huudon: "Ei tänne! Pois, nopeasti! Niitä on kaikkialla ja ne haluavat -" Kotka oli kuulevinaan sakean pimeyden keskeltä kuiskauksia tai sihinää. Se koetti päästä korkeammalle, mutta oli vaikea tietää mihin suuntaan oli liikkumassa, kun ei nähnyt edes omaa nokkaansa. Silloin kotkan vatsassa nyrjähti ja ikipimeys muuttui tavalliseksi säkkipimeäksi yöksi, joka edelliseen verrattuna tuntui melkein kirkkaalta päivältä.
Kotka putosi taas maahan ja nyt näytti siltä, että he olivat viimein tulleet oikeaan paikkaan. He olivat sumun peittämässä metsässä ja Elén oli nähtävästi saanut hröan itselleen. Hänellä oli yllään pitkä harmaa kaapu, jossa oli leveä, kasvot kokonaan peittävä huppu. Haltia astui maahan kotkan selästä ja viittasi kädellään mitään sanomatta. Oli aika palata takaisin. Lastikin näytti olevan ehjänä perillä, joten kotka lausui lyhyet hyvästit ja nousi siivilleen. Ehkä olisi parempi jättää liiat yksityiskohdat pois reissua raportoidessa. Kuka niistä Mahdeista tiesi - ehkä pakottaisivat hänet palaamaan ja hakemaan likan takaisin. Mutta Al ei kuuna kullan valkeana halunnut tehdä toista samanlaista matkaa. Ei, kautta Thorondorin pyrstösulkien.

Pian edellisten toilailujen jälkeen

  • 2000-luvun K/SA alussa hänen uransa saavuttaa siihenastisen pohjanoteerauksen. Esiintyessään nimellä Larthuza Perperna hän ryhtyy manaamaan Sauronin henkeä takaisin maan päälle ja siinä sivussa paljastuu tunnottomaksi murhaajaksi eräällä etelämeren saarella, jota on kerrassaan turha yrittää etsiä kartalta. Kuvitella! Hän saa kuitenkin ansaitun rangaistuksen pahoista teoistaan ja saa seuraavina vuosisatoina, ellei jopa -tuhansina viettää aikaansa lähinnä siirana, raatokärpäsenä ja (parhaassa tapauksessa) tuhatjalkaisena.[27] Penitenziagite![28]

Vähän myöhemmin, ei paljon mutta vähän kuitenkin

  • Vuoden 2015 jKr./eaa. lopussa yrittää osallistua Vihreän Lohikäärmeen laivanlastauspeliin (mikä lie keino-, rinnakkais-, väliaikais- tai muu sellainen todellisuus tämäkin) mutta pelin tiukkojen sääntöjen mukaan ei pääse laivaan koska ei kuulu kaanoniin ja sillä hyvä. Ei auta itku markkinoilla vaikka kuinka pillittäisi. Tällainen kuvaus hänen surkeasta yrityksestään on säilynyt inter-netissä:
Laiturilla kiroilee (kuin merimies) ja hyppii tasakäpälää (kuin kevätjänis) muuan haltianeito, jota hänen omien sanojensa mukaan on viekkauvella ja vääryyvellä estetty laivaan astumasta vaikka hänen nimensä alkaa siististi E-kirjaimella. Mitä tämä tällainen peli on? hän kysyy. Mitä? Ei ainakaan mitään reilua joukkuepeliä! Fifa[29] teidät periköön ja Uefa[30] nokkikoon, kääks!

Ja taas on vuosisatoja vierähtänyt, ajatella, melkein seitsemän kappaletta

  • Vapaaherra C.G.E. Mannerheimin armorikkaana syntymäpäivänä vuonna 2711 j.a.a.[31]: Välillä onnistuttuaan, välillä epäonnistuttuaan surkeasti monissa kuolevaisissa hahmoissaan (haltioiden kestäviä ruumiita ei enää ole saatavilla - ainakaan hänelle) pyrkimyksissään elää hyvää elämää (miten siira voi elää hyvää elämää? miten sen erottaa huonosta siiranelämästä? ei ole helppoa, ei, joten älkää tuomitko häntä liian ankarasti) Elén on jälleen vaeltanut rotan hröaan (edistystä! niin sitä pitää, Elén!) - tällä kertaa varsin inhottavan, lattahäntäisen, isokokoisen ja psykoottisen laboratoriorotan ruumiiseen. Hänen moraalinsa on luiskahtanut lattianraosta kellariin ja kellarista viemärinaukon kautta alas saastaisiin syvyyksiin. Hänen nimensä on Tik, hän syö veljensä[32] ja tekee paljon muutakin pahaa, kunnes päättää viheliäiset päivänsä avaruusjääkärien aluksen keittiöön viritetyssä rotanloukussa (klik, viuh, naps). Palaako hän Mandosin luo? Onko hänessä enää tarpeeksi eldaa jäljellä? Vai onko hänestä tullut lopullisesti, peruuttamattomasti Nyarro - niin kuin hänen äitinsä hänet nimesi ja itki katkerasti nimen annettuaan. Ennaltanäkemisen lahja ei ole lahja, vaan kirous.


Pomppivan Ponin hahmot
Adarwen | Aieloro | Aiquen | Bingo Tikkutakki | Dourgh | Elén | Eraron | Ereinion | Halrus Gaklis | Hilla Piipari | Huopahattu | Puppa | Teilo Kassinen | Thaurdagnir | Vilimar Piipari

NPC-hahmot: Altariel | Bob | Brædfôð Mulkosilmä | Denicrëin | Dûriph Rasvaletti | Kaljami Voivalvatti | Mandos | Mat Vaiverovarvas | Míriel | Nob | Priskilla Omppu | Rouli | Ruby Karvavarvas | Sven Ikea | Thorondor | Tia Dalma | Timi Törmä | Vili Törmä | Viljami Voivalvatti | Wëilando | Yónes | Yutanië




Viitteitä viitteiden perästä, aina vain viitteitä,[33] ilman säällistä määrää tahi siunattua loppua

  1. Ks. Etymologies s.v. EL-, HoME V, s. 355.
  2. Ks. Etymologies s.v. KHEN-D-E-, HoME V, s. 364.
  3. Tai sitten ei.
  4. Katso: Vuosien Kirja.
  5. Etymologies s.v. RIP-, HoME V, s. 384.
  6. VT 39:16.
  7. Fauskanger, Quettaparma Quenyallo s.v. -lë.
  8. Tai sitten eivät.
  9. Ks. Vuosien Kirja.
  10. Second Lieutenant. Ks. täältä, taulukko sivulla 12.
  11. Ereborin keskuskirjasto, ms. 2022 f. 134'.
  12. Sergeant First Class.
  13. Sivulla 4633, tietääksemme ainakin.
  14. One night in Angband makes a hard elf humble / Not much between despair and ecstasy...
  15. Ai minne? Ensin hänet vietiin Am-baariin ja sitten hotelliin nukkumaan. Siellä hän heräsi Hotel Hildorissa Valinorin ränskällä puolella ja ihmetteli missä oli. Ja sitten hän tajusi: "Valinor... shit; I'm still only in Valinor... Every time I think I'm gonna wake up back in the desert, that is: Land under Choking Ash, also known as Gasping Dust, called Anfauglith in the noble tongue, or Aþāraibrīniðilpathānezelmāchananaškādphelūndušamanūðān to those who know somewhat of the Valinorean. But wow, I'm here a week now... waiting for a mission, waiting to follow the worms, waiting... getting softer. Every minute I stay in this room, I get a beaker, and every minute Orcie squats in the bush, grunting, the smell gets stronger... (uh, an orc with hard stomach, way too grouse to think about...), now, whazzup anyway? Is there anybody out there? Hey! Ho?"
  16. Malmi, jota täällä jalostettiin, oli luonnollisesti unobtaniumia. Sitä käytettiin númenorilaisten lentävissä laivoissa sekä lisäravinteena aamiaismuroissa. Eipä tosiaan ihme, että saarella alkoivat asiat mennä vähitellen kovasti pieleen.
  17. Lajike on luonnollisesti Raatteen tie, sitä kantavasta puusta sanotaan näin: "vahva ja tukevakasvuinen omenapuu, löydetty Raatteen tien varresta. Muistuttaa Kaneli-lajikkeita ja on ilmeisesti Kanelin siementaimi tai pohjoiseen sopeutunut kanelikanta." (Katso: Internet).
  18. Ne olisivat saattaneet olla tämän kaltaisia, kukaties.
  19. Ohne daß Elén etwas Böses getan hätte, wurde sie diese Nacht verhaftet.
  20. My Second Lieutenant.
  21. Suom. "Tultiin kylään, kässäätsä?".
  22. "Zioni sono visti in un luogo dove non è salutare per essere visto. Sun è sentito parlare di cose che non sono salutari per parlare di" italiaksi Google-kääntäjän erehtymättömällä vaistolla tulkittuna. Vakavasti puhuen ei hassummin suoriuduttu.
  23. Ette mitenkään, stronzo!"
  24. "Ai 'Lammas' vai?" kysyi Mikko Eléniltä. "Se liene jo walmixi wlostulghittu soome keelel, ellen verin ymmere?" Elén siihen: "Puhutko sinä jäppinen oikeasti noin hassusti vai onko se vain typografinen juttu? 'Wlostulghittu' - sehän kuulostaa humalaisen rohanilaisen mongerrukselta!" Mikko cacisteli aikansa ja sanoi: "Okei, kirjoitus ei vain ole kehittynyt tarpeeksi - mutta täytyy pitää julkista kuvaa yllä: nuo kaksoisveet ja äksät sun muut ovat ikään kuin meikäläisen tavaramerkki. Nijn ete puhucam siten cuni meijden odhotetan puchuwan, mite?"
  25. "Armo" on tässä ymmärrettävä viiltävän ironisesti.
  26. Pitkän paastoamisen, hikimajassa istumisen, voitattien syömisen ja henkienmanaamisen avulla saamiemme (jokseenkin epävarmojen) tietojen perusteella B on yhtä kuin Bohuslava, joskin eräs haastattelemamme pahahenki väitti, että B = Betsy. Uskokoon kukin mitä tahtoo (älköönkä astuko hikimajaan kepein syin, on se sen verran ahistava kokemus).
  27. Sattuman oikusta Elénin eräs inkarnaatio jo 1900- ja 2000-lukujen vaihteessa, ennen näitä tapahtumia, oli ollut tuhatjalkainen, joka pääsi osallistumaan avustajana Peter Jacksonin elokuvan Sormuksen ritarit kuvauksiin; hän luikerteli todella filmaattisesti Mustan ratsastajan hevosen kavioiden lomassa ja niin pois päin. Taisipa tipahtaa myös Billy Boydin olkapäälle jossakin vaiheessa.
  28. Joo, jos olemme onnistuneet pyrkimyksissämme, lukijan mieleen loihtiutuu juuri nyt tämä kaunis kuva muistuttamaan katumuksen tärkeydestä.
  29. Kadonnut vala, opetti yksinäiseen saareen jumittuneille haltioille jalka-palloksi nimittämänsä pelin, jotta näillä (siis haltioilla) olisi jotakin tekemistä pitkien, kylmien, pimeiden ja eritoten märkien talvikuukausien ajan.
  30. Kadonnut vala hänkin. Opetti yksinäiseen saareen jumittuneille haltioille kaiken mahdollisen televisiointioikeuksista, lahjuksien antamisesta ja saamisesta, siirtosummista, valmentajien erottamisesta ensimmäisen tilaisuuden tullen, jne. jne.
  31. Loma Saltribartsilla, suunnittelu ja off-topik, viesti #1 (Aada, Vihreä Lohikäärme : Projektipaja 9.8.2006; iuettu 11.12.2020).
  32. Velipojan nimi oli muuten Fredo. Sitä ei missään muualla mainita, ja miksi mainittaisiinkaan? Mainitaanpa tässä ja koska Sinä, arvoisa lukija, olet sen nyt saanut tietoosi, voit jatkaa eespäin rauhallisin mielin tätäkin tietoa rikkaampana.
  33. Tämäkin viite on aivan turha, kerrassaan hyödytön ja ylimääräinen. Sanoisin jopa...