Foniestetiikka

Kohteesta Kontuwiki

Foniestetiikka (engl. phonaesthetics) on äänteiden (ja laajemmin sanojen, lauseiden tai jopa kokonaisten kielten) esteettisen arvon, sanojen ja lauseiden kauneuden ja miellyttävyyden (eufonia) tai epämiellyttävyyden (kakofonia), tutkimusta. Termi on peräisin englantilaiselta filologilta J. R. Firthiltä, joka käytti sitä ensimmäisen kerran vuonna 1930.[1]

Tolkien ja foniestetiikka

J. R. R. Tolkien viittaa foniestetiikkaan 25.4.1954 kirjoittamassaan kirjeessä Naomi Mitchisonille kertoessaan quenyan laatimiseen vaikuttaneista tekijöistä:

"Itse asiassa sen [= quenyan] voisi sanoa pohjautuvan latinaan, minkä lisäksi siinä on kaksi muuta (olennaista) ainesta, jotka suovat minulle 'foniesteettistä' nautintoa: suomi ja kreikka."[2]

Esitelmässään A Secret Vice Tolkien selittää tätä periaatetta laajemmin johdatellessaan kuulijoitaan kohti osuutta, jossa hän esittelee haltiakielillä kirjoittamiaan runoja:

"Minua itseäni kiinnostaa ehkä eniten sanamuoto itsessään, ja sanamuodossa sen suhde merkitykseen (niin kutsuttu foneettinen sopivuus) enemmän kuin mikään muu osa-alue. – – Tarjoan kuullaksenne muutamia runonpätkiä kielellä, joka on suunniteltu nimenomaan viihdyttämään omaa kaikkein tavallisinta foneettista makuani – kuten kaikissa makuasioissa, tässäkin mielialat vaihtelevat, osaksi sisäisistä syistä, osaksi ulkoisista vaikutteista johtuen; tämän vuoksi sanon "tavallisinta" – ja makuni on kehittynyt tarpeeksi kauan tuottaakseen tämän lopullisen hedelmänsä: runouden. Se ilmaisee omaa makuani ja samalla määrittelee sen..."[3]

Tolkienin mainitseman "foniesteettisen mielihyvän" voisi ehkä kääntää yksinkertaisempaan muotoon: "kauniiden äänteiden tuottama mielihyvä". Tuskin lienee väärin olettaa, että hän julkaistessaan haltiakielisiä tekstejä toivoi lukijoidensa voivan tuntea samoin.

Haltioiden foniestetiikka

Viitteet

  1. Phonaesthetics (Wikipedia [en]).
  2. J. R. R. Tolkien, Kirjeet, s. 223 (kirje 144).
  3. Monsters and Critics, s. 211, 212.

Aiheesta muualla