Sindar - jalo kieli/Ulkoinen historia

Kohteesta Kontuwiki
← Sisäinen historia Helge Fauskanger: Sindar – jalo kieli Äänneopin perusteet →

Vuonna 1954 Tolkien mainitsi kirjeessään, että "Läntisten haltioiden elävä kieli (sindar eli harmaahaltioiden kieli) on se, johon yleisimmin törmätään [Tarussa Sormusten herrasta], erityisesti nimissä. Sen ja quenyan alkuperä on sama, mutta muutokset on tehty tietoisesti siten, että sen lingvistinen luonne muistuttaa britannia-kymriä (joskaan ei ole samanlainen), koska pidän tietynlaisella kielellisellä tuulella ollessani sitä erittäin viehättävänä ja koska se tuntuu sopivan puhujiensa tarujen ja tarinoiden varsin 'kelttiläiseen' luonteeseen." (J. R. R. Tolkien, Kirjeet, s. 223 (kirje 144)) Myöhemmin hän totesi: "Tämä elementti tarussa on kenties antanut useammille lukijoille enemmän nautintoa kuin mikään muu." (MC, s. 197)

Kymrin kaltainen tai kelttiläistyylinen kieli oli läsnä Tolkienin mytologiassa alusta alkaen. Alun perin kieli kantoi nimeä maahiskieli (engl. Gnomish) tai I·Lam na·Ngoldathon, ”maahisten (noldor) kieli”. Tolkienin alkuperäinen maahiskielen (goldogrinin) sanakirja noin vuodelta 1917 julkaistiin Parma Eldalamberonin numerossa 11 ja se onkin varsin kattava dokumentti tuhansine sanoineen. Paljon goldogrinin sanastoa sisältyy myös The History of Middle-earth -sarjan kahden ensimmäisen osan liitteisiin (The Book of Lost Tales 1 ja 2). Parmassa julkaistiin myös (loppuunsaattamaton) goldogrinin kielioppi. Vaikka Tolkien näki paljon vaivaa tämän kielen eteen, myöhemmin hän käytännöllisesti katsoen hylkäsi sen. Myöhäisessä dokumentissa Tolkien viittaa goldogriniin ”haltiakielenä, josta lopulta tuli sindariksi kutsuttu kieli” ja huomauttaa, että se ”oli alkukantaisessa ja järjestelemättömässä muodossa” (HoMe XII, s. 379). Tolkien kierrätti sindarissa joitakin goldogrinin kieliopin keskeisimpiä käsitteitä, etenkin tiettyjä konsonanttimutaatioita. Myös monia goldogrinin sanaston osia selvisi sindariin joko sellaisenaan tai tunnistettavassa muodossa. Siitä huolimatta goldogrin oli hyvin erilainen kieli, vaikkakin sen foneettinen tyyli on jokseenkin samankaltainen sindarin kanssa (paljon ch- ja th-äänteitä ja monet sanoista päättyvät konsonantteihin!). Eräs sindarin tärkeä piirre, umlaut eli vokaalinmukaus, esiintyy ensimmäisen kerran Tolkienin 1920-luvulla kirjoittamissa kieliopeissa. Silti vasta 30-luvulla Etymologioiden myötä syntyi Tolkienin kirjoitelmiin kieli, joka oli tyyliltään todella lähellä Sormusten herran sindaria. Tämä kantoi kuitenkin nimeä ”noldor”, sillä kuten sen pohjana ollut goldogrin, myös se oli noldorin, ei sindarin kieli – ja siten kehittynyt Valinorissa. Tässä vaiheessa quenya oli vain lindarin (myöhemmin vanyar) kieli. Vasta niin myöhään kuin Sormusten herran liitteitä kirjoittaessaan Tolkien hylkäsi tämän ajatuksen ja teki ”noldorista” sindarin. Näin quenyasta tuli sekä vanyarin että noldorin kieli – jälkimmäiset yksinkertaisesti omaksuivat sindarin kielekseen saavuttuaan Keski-Maahan. Siten ”kävi ilmi”, ettei kelttiläisvaikutteinen kieli Tolkienin taruissa ollutkaan heidän oma kielensä (vaikka heistä kiistatta tuli sen merkittävimpiä puhujia Keski-Maan aikakirjoissa). Se ei saanut alkuaan Valinorin Siunatussa valtakunnassa, vaan oli Keski-Maan alkuperäiskieli.

Aiemmissa versioissa Beleriandin haltiat puhuivat kieltä nimeltä ilkorin, joka sai antaa tilaa sindarille kun Tolkien teki muutoksensa (Edouard Kloczko on esittänyt, että osa ilkorinin elementeistä säilyi sindarin pohjoisessa murteessa; hänen artikkelinsa on oman ilkorin-tutkielmani liitteenä). Tolkienin päätös muuttaa merkittävästi kelttiläistyylisen kielen historiaa mytologiassaan oli todennäköisesti hyvästä, sillä se teki asetelmasta uskottavamman: oli varmasti vaikea kuvitella, että vanyar ja noldor olisivat voineet kehittää kaksi niinkin erilaista kieltä kuin quenya ja ”noldor” eläessään rinnakkaiseloa Valinorissa. Tämä ongelma korjaantui, kun ”noldorista” tuli sindar: nyt nämä kaksi haltiakielen haaraa pystyivät kehittymään täysin itsenäisesti niinä pitkinä ajanjaksoina, joina niiden puhujat elivät täysin eristäytyneinä toisistaan.

Etymologioiden ”noldor” ei ole täysin sama kuin se sindar, joka on meille tuttu Sormusten herrasta, sillä Tolkien ei koskaan lakannut hiomasta ja muuntelemasta keksimiään kieliä. Onneksi monet eroista ”noldorin” ja Sormusten herra -tyylisen sindarin välillä ovat säännöllisiä, sillä ne ovat seurausta pienistä muutoksista, joita Tolkien teki kehitykseen kantahaltiakielestä. Suuri osa ”noldorista” voidaan siten helposti päivittää Sormusten herrassa esiintyvän kielellisen skenaarion mukaiseksi. Joitakin sanoja täytyy hieman korjata; esimerkiksi ”noldorin” diftongin oe tulisi sindarissa olla ennemminkin ae. Yksi esimerkki on Suuren meren nimi Belegoer (HoMe V, s. 349, 352): tämän muodon Tolkien muutti myöhemmin Belegaeriksi ja tässä muodossa nimi esiintyi painetun Silmarillionin kartassa. Toinen muutos koskee konsonantteja lh- ja rh-; monet esimerkit osoittavat, että siellä, missä nämä konsonantit esiintyivät ”noldorissa”, sindarissa tulisi olla vain l- ja r-. Täten voimme päätellä, että ”noldorin” sanan rhoeg (”väärä”, HoMe V, s. 383) tulisi ennemminkin olla raeg sindariksi – vaikka jälkimmäinen muoto ei sellaisenaan esiinnykään missään lähteessä. On ehdotettu että Etymologioiden "noldor" monine kummallisuuksineen voidaan yhdistää "oudosti korostaen" puhuttuun sindariin, jota noldor käyttivät Gondolinissa (KTK 1.I, Tuorista ja hänen tulostaan Gondoliniin, s. 65 / 60). Tällä tavoin voisimme jopa selittää, miksi sen nimi on ”noldor” eikä sindar. On kuitenkin mahdollista, että Tolkien olisi katsonut ”noldorin” olevan täysin vanhentunut siltä osin, kuin se eroaa hänen myöhemmästä käsityksestään sindarista.

Tämä artikkeli ei ole käytettävissä GFDL-lisenssillä.