Peikkokorpi

Kohteesta Kontuwiki

Peikkokorpi[1] (engl. Trollshaws) oli nimensä mukaisesti kolmannen ajan lopulla peikkojen vaivaama asumaton ja mäkinen metsäseutu Maitokymin ja Kohuveden välimailla, Itä-länsi-tien pohjoispuolella itäisessä Eriadorissa.

Aikoinaan alue oli kuulunut Rhudaurin kuningaskuntaan, joka oli jäänyt Angmarin vaikutuspiiriin. Tuolloin olivat pahan alaiset ihmiset rakentaneet kukkuloille linnoja ja torneja, mutta yli vuosituhatta myöhemmin niistä oli jäljellä vain raunioita metsän seassa.[2]

Sam esittää laulunsa Kivipaaden peikosta kivettyneiden peikkojen ääressä 18. lokakuuta 3018 ka. Kuva © Ted Nasmith.

Kolmannen ajan 2900-luvun alkupuolella metsään oli asettunut peikkokolmikko Viljami, Bertti ja Tom.[3] Lopulta peikkojen kohtaloksi päätyi Thorinin johtama kääpiöiden seurue vuonna 2941 ka.,[4] ja erityisesti velho Gandalf, joka ovelasti viivytti peikkoja niin että nämä altistuivat auringon säteille ja muuttuivat kiveksi.[5]

Myös Sormuksen viejä kumppaneineen kulki Peikkokorven halki matkallaan Konnusta Rivendelliin vuoden 3018 ka. lokakuussa; he näkivät peikkojen luolan ja kiveksi muuttuneet peikot.[6]

Nimestä

Frodon muisteluja kuvattaessa käytetään metsästä nimeä Peikkometsä (engl. Trolls' wood). Tällöin viitataan erityisesti Bilbon kohtaamiin kolmeen peikkoon.[7]

Viitteet

  1. Nimi tunnetaan Tarun Sormusten herrasta yleiskartasta (TSH, Karttaliite: Keski-Maan läntiset osat kolmannen ajan lopulla). Sormusten herran ja Hobitin tekstissä nimi ei esiinny.
  2. TSH I/1.12., Pako kahlaamolle, s. *** / *** / *** / *** / 213-214 / 172-173; Hobitti II, Lammaspaistia, s. *** / *** / *** / 39-40 / ***; TSH, liite A I, "Númenorilaiset kuninkaat", s. *** / *** / *** / *** / 1072 / 887.
  3. Hobitti II, Lammaspaistia, s. *** / *** / *** / 43 / ***.
  4. TSH, liite B, "Vuosien kirja", s. *** / *** / *** / *** / 1127 / 927.
  5. Hobitti II, Lammaspaistia, s. *** / *** / *** / 43-51 / ***.
  6. TSH I/1.12., Pako kahlaamolle, s. 292-295 / 186-188 / 275-277 / 339-342 / 217-218 / 175-176.
  7. TSH I/1.12., Pako kahlaamolle, s. 288 / 183 / 271 / 334 / 213 / 173.